Vauvavuosi kului hurjaa vauhtia ja viimein tammikuussa oli edessä Naperon ensimmäinen päiväkotipäivä. Me valitsimme päiväkodiksi yksityisen päiväkodin, jossa lapsiryhmät ovat kunnallista päiväkotia pienemmät. Napero on kuulemma viihtynyt mukavasti ja meistä vanhemmistakin tuntuu, että lapsi on hyötynyt päiväkodissa olosta. Äidille sen sijaan pienen lapsen päivähoitoon laitto on ollut vaikeaa.
Vauvavuoden ensimmäiset kuukaudet ovat näin jälkikäteen hämärän peitossa. Valvominen ja uuden elämän opettelu veivät ne vähätkin voimavarat, joita sillä hetkellä oli. Samoin toipuminen synnytyksestä ja raskausmyrkytyksestä ottivat oman aikansa. Ennen synnytystä ajattelin, että kirjoitan blogia tiiviisti koko vauvavuoden ajan, jotta muistot jäävät jonnekin talteen. Lopulta asiat kuitenkin tuntuivat niin kovin henkilökohtaisilta, etten saanut niitä paperille mitenkäänpäin järkevästi. Puhumattakaan, että kirjoituksista olisi saanut koostettua mitään julkaisukelpoista. Myöhemmin lakkasin edes yrittämästä ja päätin keskittyä äitiyteen, sekä häiden suunnitteluun täysillä. Kirjoittaisin sitten taas, kun siltä tuntuisi.
Naperon kasvua ja kehitystä on ollut hienoa seurata vierestä. Sitä lapsen intoa ja onnistumisen riemua, kun uutta asiaa opetellaan sata lasissa. Lapsen uteliaisuudesta ja luovuudesta me aikuisetkin voisimme ottaa välillä mallia. En koskaan uskonut, että vessapaperirullan hylsy voisi olla niin ylitsepääsemättömän mielenkiintoinen, ennen kuin seurasin vierestä pientä poikaa, joka pyöritteli hylsyä minuutti kaupalla kädessään kuin suurinta aarrettaan.
Ensimmäisen vuotensa aikana Napero oppi liikkumaan ensin peruuttaen, myöhemmin ryöminnän ja konttauksen kautta tuen kanssa kävellen. Ensimmäisiä tavuja ja sanoja alkoi tulla joulun tietämillä. En olisi koskaan uskonut, kuinka ylpeäksi pelkkä istumaan nousu voi vanhemman tehdä. Ihan mahtavaa. Niistä hääkuvista, joissa Napero on mukana, tuli Isin ja Äidin ehdottomia suosikkeja.
Mutta on äitiyteen mahtunut myös huonoja hetkiä. Hetkiä, kun on tehnyt mieli pakata tavaransa ja vain häipyä. Etenkin ensimmäiset kuukaudet ottivat koville, kun kaikki oli uutta ja toisaalta tukiverkko kaukana. Vieläkin on hetkiä, kun äitinä tunnen oloni hiukan yksinäiseksi. Äitikavereita on, mutta suurin osa heistä asuu toisilla paikkakunnilla, jolloin yhteydenpito tapahtuu pääasiassa verkon välityksellä. Kaipaan kahvitteluja ja yhdessä vietettyä aikaa. Ja sitten on päiviä, kun taapero koettelee kärsivällisyyttä oikein toden teolla ja sataan laskemisen, sekä rauhallisen hengittelyn jälkeen mietin, mistä ammennan sen kärsivällisyyden, jolla ilmoitan taaperolle rauhallisesti miljoonannen kerran että EI.
Hyppy ruuhkavuosiin on tuonut mukanaan loputtoman kiireen, sun mun ja lasten harrastukset, uusperheen ongelmat, koulut ja työt. Samalla paino on tippunut jo lähes -10 kg! Siitä on hyvä jatkaa. Tervetuloa seuraamaan kiireen keskellä häärävän uusperheen äidin/äitipuolen elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti