Ruuhkavuodet

Vauvavuosi kului hurjaa vauhtia ja viimein tammikuussa oli edessä Naperon ensimmäinen päiväkotipäivä. Me valitsimme päiväkodiksi yksityisen päiväkodin, jossa lapsiryhmät ovat kunnallista päiväkotia pienemmät. Napero on kuulemma viihtynyt mukavasti ja meistä vanhemmistakin tuntuu, että lapsi on hyötynyt päiväkodissa olosta. Äidille sen sijaan pienen lapsen päivähoitoon laitto on ollut vaikeaa. 

Vauvavuoden ensimmäiset kuukaudet ovat näin jälkikäteen hämärän peitossa. Valvominen ja uuden elämän opettelu veivät ne vähätkin voimavarat, joita sillä hetkellä oli. Samoin toipuminen synnytyksestä ja raskausmyrkytyksestä ottivat oman aikansa. Ennen synnytystä ajattelin, että kirjoitan blogia tiiviisti koko vauvavuoden ajan, jotta muistot jäävät jonnekin talteen. Lopulta asiat kuitenkin tuntuivat niin kovin henkilökohtaisilta, etten saanut niitä paperille mitenkäänpäin järkevästi. Puhumattakaan, että kirjoituksista olisi saanut koostettua mitään julkaisukelpoista. Myöhemmin lakkasin edes yrittämästä ja päätin keskittyä äitiyteen, sekä häiden suunnitteluun täysillä. Kirjoittaisin sitten taas, kun siltä tuntuisi. 

Naperon kasvua ja kehitystä on ollut hienoa seurata vierestä. Sitä lapsen intoa ja onnistumisen riemua, kun uutta asiaa opetellaan sata lasissa. Lapsen uteliaisuudesta ja luovuudesta me aikuisetkin voisimme ottaa välillä mallia. En koskaan uskonut, että vessapaperirullan hylsy voisi olla niin ylitsepääsemättömän mielenkiintoinen, ennen kuin seurasin vierestä pientä poikaa, joka pyöritteli hylsyä minuutti kaupalla kädessään kuin suurinta aarrettaan. 

Ensimmäisen vuotensa aikana Napero oppi liikkumaan ensin peruuttaen, myöhemmin ryöminnän ja konttauksen kautta tuen kanssa kävellen. Ensimmäisiä tavuja ja sanoja alkoi tulla joulun tietämillä. En olisi koskaan uskonut, kuinka ylpeäksi pelkkä istumaan nousu voi vanhemman tehdä. Ihan mahtavaa. Niistä hääkuvista, joissa Napero on mukana, tuli Isin ja Äidin ehdottomia suosikkeja. 

Mutta on äitiyteen mahtunut myös huonoja hetkiä. Hetkiä, kun on tehnyt mieli pakata tavaransa ja vain häipyä. Etenkin ensimmäiset kuukaudet ottivat koville, kun kaikki oli uutta ja toisaalta tukiverkko kaukana. Vieläkin on hetkiä, kun äitinä tunnen oloni hiukan yksinäiseksi. Äitikavereita on, mutta suurin osa heistä asuu toisilla paikkakunnilla, jolloin yhteydenpito tapahtuu pääasiassa verkon välityksellä. Kaipaan kahvitteluja ja yhdessä vietettyä aikaa. Ja sitten on päiviä, kun taapero koettelee kärsivällisyyttä oikein toden teolla ja sataan laskemisen, sekä rauhallisen hengittelyn jälkeen mietin, mistä ammennan sen kärsivällisyyden, jolla ilmoitan taaperolle rauhallisesti miljoonannen kerran että EI.

Hyppy ruuhkavuosiin on tuonut mukanaan loputtoman kiireen, sun mun ja lasten harrastukset, uusperheen ongelmat, koulut ja työt. Samalla paino on tippunut jo lähes -10 kg! Siitä on hyvä jatkaa. Tervetuloa seuraamaan kiireen keskellä häärävän uusperheen äidin/äitipuolen elämää. 

Neljä kuukautta vauva-arkea

Röllin syntymästä on kulunut 4 kuukautta. Aika on mennyt ihan hurjan nopeasti. Elimme Pohjalaisen kanssa vauvakuplassa ensimmäiset kolme viikkoa, kun hän piti isyyslomaansa. Sen jälkeen olemme pikkuhiljaa opetelleet elämään arkea pienen vauvan kanssa. Monet rutiinit ovat menneet uusiksi ja arjesta on tullut aikataulutetumpaa, kun pelkkä ovesta ulos astuminen vaatii suunnittelua ja valmistautumista enemmän kuin aiemmin. 

Jo paljon ennen Röllin syntymää varoiteltiin, kuinka kavereista iso osa katoaa vauvan syntymän myötä. Tavallaan ymmärtäisin tämän, sillä vasta nyt, neljä kuukautta vauvan ilmaantumisen jälkeen arki alkaa olla sen verran rutinoitunutta, että tilaa on pikkuhiljaa kaikelle muullekin. Niin kuin vaikkapa niille kavereille. Olen onnellisessa asemassa siinä, että ainakaan toistaiseksi ystävät eivät ole hylänneet minua vauvasta huolimatta. Päinvastoin, he ovat olleet hyvin ymmärtäväisiä ja siitä olen todella kiitollinen. 

Aikuisen elämässä neljä kuukautta on suhteellisen lyhyt aika, mutta vauvan elämässä se on pieni ikuisuus. Nelikuinen Rölli on valovuoden tänään syntyvää vauvaa edellä. Muistan varmasti vielä kiikkustuolissakin, kun eräänä helmikuisena iltapäivänä se välähti, Röllin ensimmäinen hymy. Katseellaan Rölli alkoi seurata leluja hieman myöhemmin. 

Parikuisena erilaisten itkujen tilalle alkoi tulla äänteitä niin, että kolmekuisesta eteenpäin Rölli ei juuri enää ole itkenyt, vaan viestii erilaisilla äänteillä, mitä tahtoo. Useimmiten viestiminen on nälkää, tai hän kaipaa seuraa. Minusta on ollut kiehtovaa huomata, miten lapsen erilaisia äännähdyksiä ja itkuja oppii tulkitsemaan. Pohjalainen on edelleen hämmästynyt, kun muutamasta äännähdyksestä jo tiedän, onko lapsella nälkä, kaipaako hän seuraa, vai mistä on kyse. 

Parikuisesta eteenpäin aloimme treenata vatsallaan oloa. Alkuun Rölli ei viihtynyt vatsallaan minuuttia kauempaa, mutta mitä enemmän niskan ja selän lihakset vahvistuivat, sitä paremmin pää pysyi ylhäällä ja sen myötä vatsallaankin on ollut mukavampi olla. 2,5 kuisena vatsallaan oleminen otti hieman ”takapakkia” Röllin opittua kääntymään itse vatsalta takaisin selälleen. Mikä läpimurto! Enää ei tarvitse olla vatsallaan yhtään kauempaa kuin itse tahtoo. Ja alkuunhan ei tahdottu. 

Huhtikuun aikana, Röllin ollessa kolmen kuukauden, puheen kehitys meni hurjasti eteenpäin. Uusia äänteitä tuli jatkuvasti ja niistä valikoitui vauvan omat suosikit. Olemme Pohjalaisen kanssa molemmat oppineet puhumaan noin vuoden vanhana ja onkin jännittävää nähdä, seuraako lapsi perässä. Jokeltelun ohella Rölli oppi pikkuhiljaa hallitsemaan käsiään ja ennen kaikkea pitämään kädessään lelua (ja viemään lelut suuhun). Myös pään kannattelu päinmakuulla kehittyi ja sitä myöten vatsallaan olo alkoi taas kiinnostaa. 

Tänään Röllillä on ikää 4 kk ja yksi viikko. Olimme juuri neuvolalääkärillä, jossa pituutta oli kertynyt 64,5 cm ja painoa 7,3 kg. Kasvu on ollut koko ajan tasaista, noin kilo kuukaudessa ja 2-3 cm pituutta samassa ajassa. Viime viikolla Rölli oppi kääntymään kyljelleen ja lähes välittömästi kierähtämään selältä vatsalleen. Nyt hinku olisi kova eteenpäin ja ensimmäisiä ryömimisliikkeitä onkin tapailtu jo, joskaan eteenpäin ei olla vielä päästy. Kauhulla olen katsellut ympärilleni kotona ja miettinyt, kuinka nuo ja nämä ja ainakin tuo on nostettava ylemmäs tai laitettava laatikkoihin suojaan pikimmiten. En usko, että menee enää kovinkaan kauaa, kun liikkeelle lähdetään.