Viimeiset viikot

Kuten edellisessä päivityksessä uumoilinkin, raskauden viimeinen kolmannes oli kaikkein raskain. Syyskuun loppupuolella liitoskivut olivat jo aikamoiset. Niiden, sekä viikolla 24 alkaneiden kivuliaiden supistusten takia jouduin lopulta jäämään sairaslomalle lokakuun alussa. Alkuun sairaslomia ketjutettiin, määräten aina kaksi viikkoa eteenpäin. Fysioterapiasta, jumpasta, levosta ja särkylääkkeistä huolimatta en enää palannut töihin, vaan olin sairaslomalla aina äitiysloman alkuun saakka (eli marraskuun loppuun). Sairasloman tuoman levon myötä supistukset onneksi harvenivat ja lopulta loppuivat, mutta liitoskipuja lepo ei helpottanut juurikaan. 

Henkisesti sairasloma ja töistä pois jääminen oli raskasta. Ehkä yksi raskaimmista asioista koko raskausaikana. En ole tottunut olemaan paikoillani, enkä vain kotona. Syksyn alussa tein töitä, opiskelin kahta tutkintoa, hoidin luottamustehtäviä järjestöissä ynnä muuta. Niistä luopuminen stressin vähentämiseksi otti koville. Ensimmäisenä sairaslomapäivänä istuin kotona sohvalla tuijottaen netflixiä ja mietin, että mitä ihmettä tekisin seuraavan vuoden? Miten saan ajan kulumaan?

Saihan sen. Oli itseasiassa ihan mukavaa keskittyä hetki vain omaan itseensä. Pohdin raskautta, tulevaa vauva-arkea ja ennen kaikkea, laitoin kotia vauvaa varten. Sisustin vauvan huonetta, eli ravasin siskoni kanssa ikeassa tämän tästä hakemassa milloin hoitopöytää ja milloin muuta pientä tarpeellista. Käytin aikaa myös kavereiden tapaamiseen, sillä olihan käsillä viimeiset hetket ennen vauvan syntymää. Koska sairaslomalle jääminen tuntui muutenkin pahalta, oli ikävää kuulla, että työpaikalla pois jäämistäni oli ihmetelty. Pienessä liikkeessä muut äiti-ihmiset olivat taivastelleet aikaista poisjäämistäni ja kailottaneet, kuinka he kyllä tekivät aikanaan töitä ihan sinne äitiyslomaan saakka. Sellaisten kommenttien kuuleminen aiheutti lisää epävarmuutta ja koin, etten oikeasti ollut oikeutettu sairaslomaan. Koska hei, eihän raskaus ole sairaus… vai miten se nyt meni?

Enää puuttui vain pieni asukki

Lokakuun aikana, noin raskausviikolla 26 minulla todettiin raskausdiabetes, kun sokerirasituksessa molemmissa 1 ja 2 tunnin arvoissa oli ylityksiä. Osasin odottaa diabetesta ihan sukutaustankin puolesta, mutta silti se tuntui epäreilulta. Olin yrittänyt liikkua ja syödä terveellisesti koko raskausajan, jonka johdosta painon nousukin oli todella maltillista (kaiken kaikkiaan painoa tuli 10 kg, josta pääosa turvotusta). Sikiön sykeseurantojen ollessa normaaleja palasimme riskiraskauden seurannasta normaaliin raskauden seurantaan noin kahdeksi viikoksi, kunnes diabetes todettiin. Ja taas tuli lähetettä äitiyspolille, jossa kävin sikiön painokontrolleissa ja ihmettelemässä kätilön ja lääkärin kanssa loistavia paasto- ja aterianjälkeisiä sokeriarvoja. Ainoat merkittävät ylitykset raskausaikana olivatkin nuo sokerirasituksessa olleet. 

Marraskuu meni mukavasti masua kasvatellessa ja kotia laittaessa. Joulukuun alussa kävimme vielä Pohjalaisen sukulaisissa, enkä todella suosittele 4 tunnin automatkaa viimeisillään raskaana oleville. Sukulointi oli kuitenkin ihan tervetullutta vaihtelua kotona olemiseen. Joulun alla olo alkoi pikkuhiljaa mennä kurjemmaksi ja tunsin itseni todella väsyneeksi. Olisin voinut vain nukkua. Pidin väsymystä kuitenkin ihan normaalina, ovathan monet väsyneitä viimeisten viikkojen aikana. 

Joulun välipäivinä olleessa neuvolakontrollissa väsymys sai kuitenkin uuden merkityksen pissanäytteen proteiinien ollessa 2 plussalla ja verenpaineiden huidellessa 150/96. Terveydenhoitaja konsultoi äitipolia, josta käskettiin ottaa lisää labroja ja odotella niiden tuloksia. Raahauduin seuraavana aamuna labraan luvattoman aikaisin, jotta tulokset ehtisivät tulla vielä samana päivänä. Ja tulivathan ne, sillä lopputuloksella että jäin 29.12. osastolle vuodelepoon pariksi päiväksi. Samalla mitattiin proteiinien vuorokausieritys, joka jäi onneksi alle 1 g (1 g on diagnostisena rajana raskausmyrkytykselle). Lepohoidon aikana paineet laskivat sen verran, että uuden vuoden aattona pääsin takaisin kotiin. 

Kontrolli sovittiin keskiviikoksi. Paineet olivat nousseet takaisin entisiin lukemiin ja proteiinien määrä pysynyt ennallaan. Koska koin oloni kuitenkin väsymystä lukuun ottamatta ihan hyväksi ja vauva voi hyvin, aloitettiin verenpainelääkitys ja sain edelleen jatkaa lepohoitoa kotona. Yli lasketun ajan ei kuitenkaan odoteltaisi ja käynnistys sovittiin perjantaille 12.1., mikäli vauva ei olisi syntynyt jo ennen sitä. Sain myös ohjeeksi mitata verenpaineita päivittäin ja soittaa heti, mikäli alapaine ylittäisi sadan. 

Maanantaiaamuna, 8.1. heräsin julmetun kovaan päänsärkyyn. Telkkaria katsellessani kiinnitin huomiota siihen, etten nähnyt kunnolla tekstitystä. Näin kyllä missä kohtaa se on, mutta kirjaimet olivat sen verran sumeita, etten pystynyt lukemaan niitä. Mittailin verenpaineet, 170/105. Soitto äitipolille ja saman tien miehelle, tarvitsisi lähteä kontrolliin heti. Sairaalalla kävin ensin labrassa. Äitipolilla makoilin käyrillä pitkän tovin kuunnellen vauvan sydänääniä. Samalla tehtiin viimeinen painokontrolli vauvalle, arvioksi tuli 4 kg. Lopulta labratulokset valmistuivat ja lääkäri tuli kertomaan niiden perusteella tehtyä suunnitelmaa jatkosta. 

Koska verenpaineet eivät enää laskeneet lääkityksellä ja proteiinien määrä vuorokaudessa oli yli 3 g, todettiin raskausmyrkytys. Synnytyksen käynnistys aloitettiin välittömästi.

Ensimmäinen puolikas

22. raskausviikko. Mennään jo yli puolen välin raskaudessa. Aika on mennyt todella nopeasti. Tuntuu, että juurihan vasta katsoimme ällistyneinä positiivista testiä ja nyt jo masu on sen verran iso, ettei sitä oikein saa enää mihinkään piiloon. Niin kutsutussa nt-ultrassa heinäkuun alussa kaikki näytti oikein hyvältä. Oli hieman hämmentävää kun ruudulle piirtyi kuva pienestä, kovasti jo ihmisen näköisestä sikiöstä, joka hyppi ja pomppi. Mielestäni liikkeiden näkeminen ruudulla oli hämmentävää, sillä vielä tuossa vaiheessa en tuntenut niistä yhtäkään. Luonnollisesti liikkeiden näkeminen oli kuitenkin hienoa. 

 

Nt-ultraan päättyi ensimmäinen raskauskolmannes, joka osaltani oli sujunut oikein mallikkaasti. Varsinaista raskauspahoinvointia etovine oloineen ja oksenteluineen minulla oli noin viikolta 6 viikolle 9. Pahoinvointi oli lähinnä sellaista etovaa oloa, onneksi. Sen sijaan käsitteen ”aamupahoinvointi” totesin olevan erittäin harhaanjohtava, sillä ainakin minä voin huonosti lähinnä iltaisin. Pahoinvoinnin päätyttyä olo oli jotakuinkin normaali. Raskaana olemisen saattoi ikään kuin ”unohtaa”, eli sitä ei tullut miettineeksi aivan joka hetki, eikä aina ihan joka päiväkään. Suunnilleen pahoinvointien päättymisestä alkaen minut valtasi selittämättömän vahva tunne siitä, että tammikuussa meille muuttaisi poikavauva. Kriittisenä luonnontieteilijänä viittasin kuitenkin kintaalla tällaisille aavistuksille. Eihän sitä mistään tuossa vaiheessa olisi vielä voinut tietää.

Toinen raskauskolmannes alkoi yhtä seesteisenä, kuin mitä ensimmäinenkin oli ollut. Nt-ultran jälkeen uskalsin tehdä ensimmäiset, varovaiset hankinnat tulevaa vauvaa varten. Löysin kirpparilta aivan ihanat pienet college-housut ja pienen pääkallopaidan. Heinäkuu meni reippaasti töitä tehden ja Teinin muuttoa puuhatessa. Väsymys alkoi pikkuhiljaa nostaa päätään, mutta ei kuitenkaan ollut mitään poikkeuksellisen rajua. Elokuun alussa Teini muutti opiskelupaikkakunnalleen ja me vietimme Dinosauruksen kanssa kesäloman. Vieraillessamme Dinon kotikonnuilla mukaamme tarttui niin kehtoa, pinnasänkyä kuin syöttötuoliakin. Isältäni saimme vuodesohvan vauvan huoneeseen, Vallilan nettikaupasta maton ja Ikeasta kirjahyllyn. Niin ja siskoltani vaunut. Ja niin, aivan yhtäkkiä vauvan huone näytti siltä, kuin sinne sopisi vauvelin muuttaa vaikka heti. Isompia juttuja hankintalistalle jäi enää lähinnä hoitopöytä. Meillä oli tuuria hankintojen kanssa. Sitä sellaista pientä sälää listalla onkin sitten hurjan paljon vielä.

Noin viikolla 17+enmuistamitä tunsin ensimmäistä kertaa pientä pulputusta ja hipsutusta. Seuraavalla viikolla tuntuivat ensimmäiset, pienen pienet muksahdukset ja muljahdukset. Ihmettelin tuntemuksia tovin, kunnes tuli se valtavan riemun aikaan saanut ahaa-elämys: vauvan liikkeitä! Niitä niiden oli pakko olla. Noin viikolta 19+ eteenpäin liikkeet ovat vahvistuneet hurjasti ja muuttuneet säännöllisiksi. Nyt potkuja ja muksahduksia tuntuu useita kertoja päivässä. 

Jos ensimmäinen puolikas oli raskauden kannalta helppoa aikaa, toinen puolikas on selkeästi kokonaan erilainen. Mitä lähemmäs kolmatta kolmannesta on tultu, sen kipeämpi olen ollut. Selkä kipuilee jotakuinkin kaikissa mahdollisissa asennoissa, samoin lantio. Sellainen hankalasti selitettävä huonovointisuus on läsnä kaiken aikaa, väsymyksestä nyt sitten puhumattakaan. Olen itse yhdistänyt ongelmat johtuvaksi pitkälti nopeasti kasvaneesta masusta. 

Parin viikon takaisessa rakenneultrassa pääsimme taas kurkistamaan pientä ihmettämme. Aavistukseni ja tuntemukseni osuivat oikeaan, kun ultran ruudulle piirtyi terve pieni poika. Olemme molemmat olleet innoissamme saamastamme poikalupauksesta jopa siinä määrin, että sorruimme ostamaan sinisiä paitoja tulevalle pikkuiselle. Oli todella helpottavaa kuulla kaiken näyttävän oikein hyvältä. Perussairaudestani ja sen mukanaan tuomista riskeistä johtuen sikiön sykettä on seurattu neuvolassa tiiviisti aina viikolta 15 alkaen ja tullaan seuraamaan viikolle 25 saakka. Tähän mennessä kaikki on ollut juuri niin kuin pitääkin. 

Viimeinen kolmannes hieman hirvittää, sillä selkään ja lonkkaan kohdistuva paine ei tästä ainakaan helpota. Toisaalta taas koko ajan vahvistuvia liikkeitä ja kasvavaa vatsaa on ilo seurata. Odotamme jo malttamattomina ensi tammikuuta ja sitä, että pääsemme todella tapaamaan uuden perheenjäsenemme. Sitä ennen ainakin minä odottelen ensi viikkoa, että pääsen tilaamaan äitiyspakkauksen. On ihanaa päästä hypistelemään pienen pieniä vaatteita ja tarvikkeita.

Muutoksen tuulet

Edellisestä päivityksestä on aikaa yli kolme kuukautta ja voi jestas, miten paljon isoja elämänmuutoksia muutamaan kuukauteen mahtuu! Meillä on koko elämä saanut ihan uuden suunnan. Maalis-huhtikuun korkeakoulujen yhteishaussa laitoin piruuttani paperit vetämään Helsinkiin, DIAKiin terveydenhoitajaksi. Olen lapsesta asti haaveillut työstä sosiaali- ja terveysalalla, lääkärinä tai terveydenhoitajana. Sittemmin elämä on vienyt moneen muuhun suuntaan, mutta nyt, mittariin pärähdettyä 30 päätin että nyt tai ei koskaan. 

Sain kutsun ennakkovalintakokeeseen, joka suoritettiin kotona koneella. Koe sisälsi osiot suomen- ja englanninkielestä, sekä matematiikasta. Omasta mielestäni suoriuduin kokeesta keskinkertaisesti, enkä ajatellut asiaa sen enempää. Keskinkertainen suoritus tai ei, se toi paikan soveltuvuuskokeeseen. Koe alkoi epäinhimillisen aikaisin, puoli kahdeksalta. Ei se sinänsä, mutta täältä Länsi-Uudenmaan perämetsistä matkaa oppilaitokselle kertyi kaiken kaikkiaan lähes kaksi tuntia. Päätin oppilaitoksen ovesta sisään kävellessäni, että väsymys on vain mielentila, enkä anna sen häiritä. Hyvä päätös, pääsykoe meni kohtalaisen hyvin ja juhannuksen jälkeisellä viikolla tieto lopulta tuli. Minä pääsin! Elokuun lopussa aloitan terveydenhoitaja opinnot. 

Aiemmassa päivityksessä kevään kuulumisista mainitsinkin vauvahaaveidemme edenneen lääkäriaikaan asti. Huhtikuun alussa olimme lääkärissä ihmettelemässä, kun mitään ei kuulu eikä näy. Saimme lähetteen paikallisen sairaalan naistentautien osastolle lapsettomuuden jatkotutkimuksiin, kun terveysasemalla otetuista peruslabroista ei löytynyt mitään, mikä olisi selittänyt hankaluuden tulla raskaaksi. Saimme ajan naistentautien osastolle yllättävän nopeasti ja jo parin viikon päästä postilaatikossa komeili monen monta esitäytettävää lippua ja lappua sisältänyt kirje. Saimme ajan toukokuun 28. päivälle. Sitä ennen Dinosauruksen tuli antaa spermanäyte Helsingissä Naistenklinikalla ja meidän molempien tuli käydä todella laajoissa verikokeissa. Ja mehän teimme työtä käskettyä. 

Ajan saaminen sairaalaan helpotti meitä molempia. Nyt saisimme, jos emme apua, niin toivottavasti ainakin selityksen sille, miksi mitään ei kuulu. Toivoimme luonnollisesti, että syy olisi jokin sellainen, jolle voisi tehdä jotain ja sitä myöten jonakin päivänä meilläkin tuhisisi pieni ihme. Me emme koskaan päässeet sairaalaan tutkimuksiin asti. 

Perjantaina 12.5. teimme lähtöä viikonloppuvaellukselle Isojärven kansallispuistoon. Olin ollut koko edellisen viikon poikkeuksellisen pirteä ja tehokas. Asunto oli siivottu, töissä kaikki rästihommat hoidettu. Nukuin ehkä 5 tuntia yössä, eikä minua siltikään väsyttänyt. Yleensä aamusta alkavia, lähes kellontarkkoja kuukautisia ei kuulunut eikä näkynyt. Tein raskaustestin varmuuden vuoksi. ”Raskaana”. Olimme ällistyneitä. Pällistelimme testiä ja toisiamme, emmekä oikein tienneet, pitäisikö nyt hyppiä riemusta, vai kenties itkeä? Lopulta päätin suhtautua asiaan tyylilleni uskollisena, rauhallisesti ja varovaisen innostuneesti. Olin tuskallisen tietoinen sairauksieni aiheuttamasta keskenmenoriskistä ja ihan alkuun en oikeastaan edes halunnut ajatella koko raskautta. Jos se kuitenkin päättyisi keskenmenoon. Peloista huolimatta keskenmenoa ei ole tullut. Tällä viikolla päättyy ensimmäinen kolmannes. Joko sitä uskaltaisi ryhtyä tekemään pieniä hankintoja tulevaa ihmettä varten?

Perheenlisäys ja ennen kaikkea opiskelupaikka Helsingissä vaatii meitä vaihtamaan paikkakuntaa lähemmäs oppilaitosta. Ynnäilimme ja ynnäilimme arkemme kustannuksia kuukauden ajalta ja sen perusteella haimme asuntoa vähän yhdeltä jos toiselta vuokranantajalta. Lopulta tärppäsi ja saimme asunnon Vantaalta, läheltä juna-asemaa. Asunto on kalliimman puoleinen, mutta sijainniltaan lähes täydellinen. Teinin varmistettua itselleen opiskelupaikan Pohjanmaalta päätimme, että mahdumme tästä eteenpäinkin kolmioon. Sopu sijaa antaa ja silleen. 

Luonnollisesti olisi vähintäänkin upeaa, jos voisimme asua sen verran isommassa asunnossa, että säännöllisesti luonamme vierailevilla Dinosauruksen lapsillakin olisi oma huone täällä. Valitettavasti pk-seudun vuokratasolla meillä ei kuitenkaan yksinkertaisesti ole mahdollisuuksia maksaa yhdestä ylimääräisestä huoneesta, joka kaikesta huolimatta olisi tyhjänä yli 80 % ajasta. Yhtä huonetta tärkeämpänä pidimme asunnon sijaintia, joka tällä hetkellä näyttäisi olevan sellainen, että niin Dinosauruksen äidillään asuvat lapset kuin Pohjanmaalle muuttava Teinikin pääsisi jatkossa luoksemme suoraan yhdellä junalla. Helpottaa muuten kummasti kaikkien elämää, kun tähän saakka lapsia on haettu ja viety lähimmälle juna-asemalle, joka on vajaan tunnin ajomatkan päässä. Muuttamaan pääsemme näillä näkymin elokuun puolivälissä. 

Isoja elämänmuutoksia on tiedossa kertaheitolla useampi. Odotamme tulevaa syksyä innolla, mutta samalla hieman hirvittää. Miten me pärjäämme kasvavien asuinkustannusten kanssa?