Joulua odotellessa

Joulusiivous, kaupassa käynnit, laatikot, joululahjat, sukuloinnit… To do –lista on pitkä ja vannoutuneena listaihmisenä niitä tulee olemaan useampi. Joulukuu alkoi ja stressi on sen mukainen. Viime vuonna vietimme joulun isäni luona Helsingissä, tänä vuonna olemme Pohjanmaalla Dinosauruksen lapsien kanssa. Sanoinko jo, että minua stressaa? En ole koskaan viettänyt joulua ”lasten kanssa”. Alle kolmevuotiasta siskonpoikaani ei lasketa. 

Mitä lapset sitten ovat tottuneet syömään jouluna? Entä mistä he pitävät? Lapsilta kysyttäessä vastaus on lakoninen ”ihan sama”, eli juuri se mitä teini-ikäiseltä nyt voi odottaa. Dinosauruksen vastaus lasten ruokailutottumuksiin on jotakuinkin ”ne on ihan kaikkiruokasia ja syö oikeestaan kaikkea”, joka ei sitten pidä paikkaansa, ei sinne päinkään. Jotain lasten lempi- ja inhokkiruuista olen oppinut kantapään kautta viimeisen vuoden aikana, mutta riittääkö se aikaan saamaan kaikille mukavan joulun?

… Tai sitten vain ilmoitan, että jos kysyttäessä vastaus on tasoa ”ihan sama”, niin joulupöydässä on sitten turha kitistä…

Minä olen tottunut tekemään mm. laatikot itse. Ensi viikonloppuna. Ensi viikonloppuna on tiedossa myös joulusiivous. Vähän aikaisessa, mutta myöhemminkään ei enää ehdi. Nämä sillä varauksella, että käteni ovat jotakuinkin kivuttomat ja toimintakykyiset. Tällä hetkellä pelkkä pyykkien ripustaminen sai kyyneleet valumaan, joten ei ainakaan tänään. By the way, perustin blogin sairauksieni ympärille, joten kiinnostuneet voivat käydä kurkkaamassa aiheesta täältä.

Entäs sitten ne joululahjat? Tai sukuloinnit? Pohjanmaalla ollessa käymme luonnollisesti läpi Pohjalaisen sukukavalkaadin. Ennen joulua olevat viikonloput loppuivat jo kesken. Ei auta kuin raivata aikaa viikoilta. Tai siirtää jotain uudelle vuodelle. Onhan sekin ihan hyvä ajankohta sukuloinnille, vai mitä?

… Tai jos vain ilmoitan, että nyt riittää…

Onko siis pakko, jos aikataulu on kiireinen jo muutenkin? Mikä kaikki sitten lopulta on välttämätöntä? Miten olisi stressitön joulu? Entä mikä tekee joulun? Minä en ole koskaan ollut mikään järin suuri jouluihminen. En ymmärrä kaiken kirjavissa väreissä vilkkuvia jouluvaloja, en kaipaa seinälle ripustettavia tonttuja. Meillä on kotona kolme joulukoristetta. Minun kotoani tullut joulupukkikynttilä, joka on ainakin yhtä vanha kuin minä ja se on aina ollut jouluna esillä. Siitä, kynttilöistä, hyvästä ruuasta ja minulle tärkeistä ihmisistä lähellä syntyy minun joulu. Meillä on Dinosauruksen lapsena äidiltään saama kynttiläastia (sellainen talo, jonka sisään laitetaan tuikku), jonka esillä olemisella on Dinolle merkitystä. Sitten meillä on Dinon lasten tekemä joulukoriste. Ne, kynttilät, hyvä ruoka ja rakkaat ihmiset tekevät joulun Dinosaurukselle. Joka ei muuten hänkään ole mikään jouluihminen. 
Meidän joulun tekevät siis rauha, kynttilät, tärkeät ja rakkaat ihmiset, sekä ne kolme tärkeintä joulukoristetta. Me emme tarvitse paljon. Mutta entä ne lapset? Mikä tekee joulun lapsille?

… Pitäisikö kuitenkin harkita joulukuusta? Kissataloudessa?...

"Itse en välttämättä odottaisi viittä vuotta kauempaa"

Me tiesimme heti alusta alkaen, että yhteenmuutto ei taatusti tule olemaan kivuton. Eikä se sitä ole ollutkaan. Ruotsin ekskursiolta paluun jälkeen riitely jatkui useamman viikon ajan. Haimme yhteisiä pelisääntöjä, niin ex-vaimoa, lapsia kuin yhteistä arkeamme koskevissa asioissa. Lopulta pääsimme tilanteeseen, jossa aselepo oli enää ainoa vaihtoehto. Puhuimme yhden viikon aikana ehkä enemmän, kuin parisuhteemme alun jälkeen. Opimme kantapään kautta (taas kerran), miksi puhuminen ajoissa kannattaa. Ennen kaikkea opimme kuitenkin sen, ettei kyse ole aina pelkästä puhumisesta, vaan myös siitä että kuuntelee ajoissa. Loputtomiin ei voi sivuuttaa ja sanoa "huomenna". 

Puhuminen auttoi molempia ymmärtämään ja sitä myöten tulemaan niin sanotusti puolitiehen vastaan. Saimme sovittua yhteisistä pelisäännöistä monen asian suhteen. Ennen kaikkea Dinosaurus ymmärsi, että myös minulla on oikeus jakamattomaan, yhteiseen aikaan hänen kanssaan. Ei tietenkään jokaikinen päivä, vaan tarkoitan sitä, että esimerkiksi yhteinen ravintolailtamme ei ole oikea paikka keskustella ex-vaimon kanssa sopimusasioista. Ei, vaikka tämä olisikin juuri sillä hetkellä yhteistyökykyinen. Me tarvitsemme myös jakamatonta yhteistä aikaa. 

Sittemmin arki on alkanut päästä omiin uomiinsa. Tunnelma kotona on paljon leppoisampi ja ... miten sen nyt sanoisi ... keskustelevampi. Toki, kuten kaikissa parisuhteissa, meilläkin on ristiriitamme. Niistä ei kuitenkaan tarvitse (ainakaan tällä hetkellä) riidellä, vaan olemme hyväksyneet olevamme eri mieltä joistakin asioista. Nämä asiat eivät ole mitään perustavanlaatuisia, vaan ehkä enemmänkin eroja toimintatavoissa. 

"Itse en odottaisi kauempaa, kuin viisi vuotta"
Saatuani noin kuukausi sitten aiemman perussairauden lisäksi vielä toisenkin (sjögrenin syndrooma ja nyt myös sle), sain lääkäriltäni käskyn kääntyä gynekologin puoleen, sillä yhdistelmäpillerit eivät ehkä ole se paras mahdollinen ehkäisymuoto. Tilaukseen laitettiin sitä myöten minipillerit.

Jännitin gynellä käyntiä aika tavalla. Olin varannut ajan summassa vain jollekin gynelle Mehiläisessä. Minulla on takana kohtuullisen paljon kokemusta erilaisista alan tohtoreista ja ennen kaikkea siitä, kuinka kovia kuukautiskipuja vähätellään jatkuvasti. Stressi oli kuitenkin turha ja gyne osoittautui oikein mukavaksi. Hän tuli samaan lopputulokseen, kuin jo minua Turussa hoitanut gyne, eli kipujen taustalla on lähes sata varmasti endometrioosi. Ainoa keino selvittää asia on alavatsan alueen tähystys ja sitä en ainakaan vielä halua. 

Samalla tuli puheeksi haaveet perheenlisäyksestä. Gyne niin kovin ystävällisesti sanoi, että onhan minulla tässä aikaa vielä kymmenen vuotta. Ja siihen perään "mutta huomioiden sairaudet ja endometrioosin mahdollisuuden, niin itse en odottaisi viittä vuotta kauempaa". Niin, en minäkään ole ajatellut odottaa niin kauaa. Asia vain ei ole aivan niin yksinkertainen. 

Valitse taistelusi

Jos ex-vaimon stalkkaaminen ei tuntunut riittävältä riesalta, olemme saaneet "kaveriksemme" myös hänen uuden kumppaninsa. Kas, kaksin aina kaunihimpi... vai miten se nyt meni? Minun kärsivällisyyteni, ymmärrykseni ja yritykseni ymmärtää ovat loppuneet jo aikoja sitten. Luojalle kiitos, myös Dinosauruksen kävystä on kohta enää hiillos jäljellä.

"Valitse taistelusi"
Marisimme iltana muutamana ystävättäreni kanssa puolin ja toisin kumppaniemme existä ja milloin mistäkin. Ystäväni heitti ilmoille muualta kuulemansa lausahduksen "valitse taistelusi". Olen toki vihainen Dinosauruksen puolesta. Olen kiukkuinen, kun arkeamme sotketaan jatkuvasti ja elämäämme puututaan. Olen loukkantunut siitä, että ihmiset joita en ole koskaan tavannut, ovat kuitenkin katsoneet voivansa arvostella minua ja tuomita minut. Minun käy sääliksi lapsia, jotka ovat sotatantereen keskellä, niitä "siviiliuhreja".

Palauduin muutama päivä sitten parin viikon kenttäkurssilta. Lähdin kentälle hyvin riitaisasta kodista. Meillä oli Dinosauruksen kanssa tähän astisen parisuhteemme isoin riita. Eikä se varmasti jää viimeiseksi. Toki kentällä on aina ikävä läheisiä, jotka ovat kaukana. En kuitenkaan voi kieltää sitä, etteikö pieni aikalisä tästä kaikesta olisi tehnyt hyvää. Tauko antoi miettimisrauhan meille molemmille. Saimme rauhassa punnita itsellemme tärkeitä asioita. Mitä pidämme tärkeinä ja mistä olemme valmiita joustamaan. Millä todella on merkitystä.

Tämä ei ole minun taisteluni
Jatkuva arkemme sotkeminen saa ärsyttää minua. Minä saan olla vihainen siitä, että meidän elämäämme hankaloitetaan tietoisesti jatkuvasti. Tämä ei kuitenkaan ole minun taisteluni. Yhtälailla kuin lapset, myös minä olen tässä sodassa "siviiliuhri", enkä voi asioille juurikaan mitään. Jos Dinosaurus päättää olla tekemättä mitään, jos hän päättää antaa asioiden vain mennä omalla painollaan ja antautua, se  on hänen asiansa.

Reilun kahden viikon takainen riita oli raskas meille molemmille. Toisaalta se oli myös tarpeellinen. Minä rakastan miestäni ja pidän hänen lapsistaan. Hänen ystävistään on tullut myös minun ystäviäni. Tulen hyvin toimeen hänen sukulaistensa kanssa. Reissussa ollessani jouduin kuitenkin punnitsemaan paljon asioita. Ns. "kentällä" oleminen on paikka, jonne kotona olevat huolet eivät samalla tavalla kantaudu. Perussairauteni voi pitkästä aikaa suhteellisen rauhallisesti. Minun on ajateltava myös tätä.

... vai onko sittenkin?
Varsinainen Dinosauruksen avioerokiista ja siitä aiheutuvat kiistat lasten tapaamisista yms eivät ole minun taisteluni. Parisuhteeni kuitenkin on ja minusta se on taistelun arvoinen. Minulla, ja sitä myöten meillä, on myös oikeus rauhalliseen arkeen. Meillä on oikeus omaan päätäntävaltaan siitä, kuinka vapaa-aikamme käytämme ja mihin suostumme.

Sitä myöten olemme tehneet Dinosauruksen kanssa yhteisymmärryksessä päätöksen. Jos tilanne ei ryhdy esittämään mitään rauhottumisen merkkejä lähitulevaisuudessa, siirretään sen käsittely virkavallalle kotirauhanhäirintänä. Josko tilanne viimeistään sitä myöten tasaantuisi. Ja kyllä, tämä on äärimmäinen vaihtoehto, mutta myös ainoa, joka meillä on enää käyttämättä.

Ero

Meillä on Dinosauruksen kanssa molemmilla takana yksi avioliitto. Minun avioeroni oli helppo. Olimme ex-mieheni kanssa kasvaneet erillemme jo aikoja sitten ja päätös oli hyvin pitkälle yhteinen. Meistä ei kummallakaan ollut enää motivaatiota yrittää saada suhdetta toimimaan. Emme oikeastaan enää edes halunneet samoja asioita. Olimme pitkään olleet enemmän vain hyviä ystäviä, se jokin mystinen "kipinä", joka tekee ystävyyssuhteesta parisuhteen, puuttui. Oli puuttunut jo jonkin aikaa. Nykyään olemme enää vain ystäviä, todella hyviä ystäviä. Sukulaisia ja muita kavereita järkyttäen voimme istua samassa pöydässä naureskellen ja jutellen kaikki, minä, ex-mieheni ja Dinosaurus. Koska me olemme ystäviä, enkä minä toivo ex-miehelleni mitään muuta, kuin pelkkää hyvää. Hän on hyvä tyyppi.

Dinosauruksen edellisessä liitossa oli kolme lasta ja yksi omakotitalo enemmän. Dinosauruksen avioero on hyvin riitaisa. Hän ei tule ex-vaimonsa kanssa toimeen hetkeäkään. Minä en ole koskaan ex-vaimoa tavannut, koska tämä on solvannut ja loukannut minua muita väyliä pitkin jo aikaisemmin. Minä en halua tavata Dinosauruksen ex-vaimoa. En usko sen olevan kenenkään etu. Dinosauruksen avioliitto päättyi vuosien pettämiskierteen aiheuttamaan mustasukkaisuuteen, luottamuksen ja kunnioituksen puutteesseen. Dinosaurus ja ex-vaimo eivät ole ystäviä. 

Tilanne on kurja, etenkin lasten kannalta. Heille olisi tärkeää nähdä, että vaikka avioliitto päättyikin, niin silti vanhemmat kykenevät olemaan väleissä, jotta lasten ei esimerkiksi syntymäpäiviä varten tarvitsisi valita, kumman vanhemmista he haluavat paikalle. Lapset reagoivat vanhempien eroon ja luonnollisesti myös uusiin parisuhteiseen. Heillä on kova tottuminen uuteen arkeen ja uusien kumppanien mukanaan tuomiin uusiin arvoihin. Arjen dynamiikka kuitenkin muuttuu aina, kun siihen tuodaan uusia ihmisiä. 

Ex-vaimo on sittemmin mennyt uusiin naimisiin, tarkalleen ottaen kaksi viikkoa avioeron voimaan astumisen jälkeen. Tähän minulla ei ole mitään sanottavaa, eikä asia itseasiassa edes minulle kuulu. Eikä sen tarvitsisi kuulua. Uudesta parisuhteestaan ja elämästään huolimatta ex-vaimo häiriköi jatkuvasti. Hän uhkailee milloin lastensuojeluilmoituksella ja milloin sillä, että hän vetää huoltajuus- ja osituskiistoista alkaen kaiken käräjille. Ex-vaimo stalkkaa meidän elämäämme kaikkia mahdollisia väyliä pitkin. On jopa todistetusti murtautunut toisen facebook-tilille lukeakseen meidän välisiä keskusteluja. Miksi? Sitä minä en pysty ymmärtämään. 

Toivon sydämeni pohjasta, että tilanne rauhoittuisi lähiaikoina. Että ex-puolisot ymmärtävät oman roolinsa meidän arjessa, että he keskittyvät ihan vain omaan elämäänsä. Se olisi, epäilemättä, kaikkien edun mukaista. 

Tervetuloa

Tämä on blogi minusta ja Pohjalaisesta. Me tapasimme lähes vuosi sitten netissä keskustelupalstalla. Juttu luisti heti, eikä aikaakaan kun huomasimme istuvamme tahoillamme tietokoneiden ääressä 24/7. Kahdeksan vuoden ikäero tuntui jo tuolloin hyvin merkityksettömältä, vaikka se aina välillä tuleekin esille. Viestittelimme niin keskustelupalstan, sähköpostin kuin tekstiviestienkin välityksellä lähes kuukauden, ennen kuin lopulta tapasimme. Asuin tuolloin Turussa ja Pohjalainen tuli minua sinne tapaamaan. 

Tapaaminen järjestettiin ensimmäisenä mahdollisena päivänä, jolloin Pohjalainen pystyi irrottautumaan töistään ja tulemaan arkipäivänä Turkuun. Arkipäivä, koska olin (ja olen edelleen) hyvin kiireinen ja viikonloput olivat pitkälle loppuvuoteen saakka täynnä. Tämä johti tilanteeseen, jossa meidän ensimmäiset treffimme olivat gynekologin vastaanotolla. Minulla oli lääkäriaika ja Pohjalainen oli sitä mieltä, ettei se häiritsisi. Että missä te olette nähneet ensimmäisen kerran? Toisaalta, siinä odotushuoneessa on hyvä ja rauhallinen paikka tutustua toiseen, kun se lääkäri on kuitenkin myöhässä. Jatkossa pyrin kuitenkin sopimaan treffini jonnekin muualle. 

Meillä on paljon yhteistä. Olemme molemmat raskaamman musiikin ystäviä, viihdymme luonnossa teltan ja rikan kanssa. Olemme kiinnostuneita samoista asioista, mutta myös eroavaisuuksia löytyy. Pohjalainen jaksaa rassata milloin autoa ja milloin pyykinpesukonetta vaikka koko päivän. Minä saan hepulin heti, jos auto päästää jotain tavallisesta poikkeavia ääniä. Enkä osaa tehdä asialle yhtään mitään. Minä liikun paljon, käyn salilla, lenkillä jne. Pohjalainen on allerginen liikunnalle. 

Jos minä menen kauppaan, tuon sieltä ulos salaattia. Jos Pohjalainen menee kauppaan (ilman kauppalistaa), sieltä tulee jotain nopeaa, helppoa ja epäterveellistä. Pohjalainen kuitenkin syö mukisematta minun tekemät salaatit ja huomauttaa sen "maistuvan terveelliseltä". Rakastan ruuanlaittoa ja teen yleensä ruuan mahdollisuuksien mukaan ihan alusta saakka itse. Pohjalainen ei niin järin ole perustanut ruuanlaitosta, mutta on innostunut siitä parisuhteemme myötä. 

Luonto- ja liikuntaharrastuksesta tulee tässä blogissa olemaan vähemmän, sen keskittyessä pääasiallisesti toiseen blogiini, jonne olet myös tervetullut. 

Tervetuloa seuraamaan meidän arkeamme.