Ensimmäinen puolikas

22. raskausviikko. Mennään jo yli puolen välin raskaudessa. Aika on mennyt todella nopeasti. Tuntuu, että juurihan vasta katsoimme ällistyneinä positiivista testiä ja nyt jo masu on sen verran iso, ettei sitä oikein saa enää mihinkään piiloon. Niin kutsutussa nt-ultrassa heinäkuun alussa kaikki näytti oikein hyvältä. Oli hieman hämmentävää kun ruudulle piirtyi kuva pienestä, kovasti jo ihmisen näköisestä sikiöstä, joka hyppi ja pomppi. Mielestäni liikkeiden näkeminen ruudulla oli hämmentävää, sillä vielä tuossa vaiheessa en tuntenut niistä yhtäkään. Luonnollisesti liikkeiden näkeminen oli kuitenkin hienoa. 

 

Nt-ultraan päättyi ensimmäinen raskauskolmannes, joka osaltani oli sujunut oikein mallikkaasti. Varsinaista raskauspahoinvointia etovine oloineen ja oksenteluineen minulla oli noin viikolta 6 viikolle 9. Pahoinvointi oli lähinnä sellaista etovaa oloa, onneksi. Sen sijaan käsitteen ”aamupahoinvointi” totesin olevan erittäin harhaanjohtava, sillä ainakin minä voin huonosti lähinnä iltaisin. Pahoinvoinnin päätyttyä olo oli jotakuinkin normaali. Raskaana olemisen saattoi ikään kuin ”unohtaa”, eli sitä ei tullut miettineeksi aivan joka hetki, eikä aina ihan joka päiväkään. Suunnilleen pahoinvointien päättymisestä alkaen minut valtasi selittämättömän vahva tunne siitä, että tammikuussa meille muuttaisi poikavauva. Kriittisenä luonnontieteilijänä viittasin kuitenkin kintaalla tällaisille aavistuksille. Eihän sitä mistään tuossa vaiheessa olisi vielä voinut tietää.

Toinen raskauskolmannes alkoi yhtä seesteisenä, kuin mitä ensimmäinenkin oli ollut. Nt-ultran jälkeen uskalsin tehdä ensimmäiset, varovaiset hankinnat tulevaa vauvaa varten. Löysin kirpparilta aivan ihanat pienet college-housut ja pienen pääkallopaidan. Heinäkuu meni reippaasti töitä tehden ja Teinin muuttoa puuhatessa. Väsymys alkoi pikkuhiljaa nostaa päätään, mutta ei kuitenkaan ollut mitään poikkeuksellisen rajua. Elokuun alussa Teini muutti opiskelupaikkakunnalleen ja me vietimme Dinosauruksen kanssa kesäloman. Vieraillessamme Dinon kotikonnuilla mukaamme tarttui niin kehtoa, pinnasänkyä kuin syöttötuoliakin. Isältäni saimme vuodesohvan vauvan huoneeseen, Vallilan nettikaupasta maton ja Ikeasta kirjahyllyn. Niin ja siskoltani vaunut. Ja niin, aivan yhtäkkiä vauvan huone näytti siltä, kuin sinne sopisi vauvelin muuttaa vaikka heti. Isompia juttuja hankintalistalle jäi enää lähinnä hoitopöytä. Meillä oli tuuria hankintojen kanssa. Sitä sellaista pientä sälää listalla onkin sitten hurjan paljon vielä.

Noin viikolla 17+enmuistamitä tunsin ensimmäistä kertaa pientä pulputusta ja hipsutusta. Seuraavalla viikolla tuntuivat ensimmäiset, pienen pienet muksahdukset ja muljahdukset. Ihmettelin tuntemuksia tovin, kunnes tuli se valtavan riemun aikaan saanut ahaa-elämys: vauvan liikkeitä! Niitä niiden oli pakko olla. Noin viikolta 19+ eteenpäin liikkeet ovat vahvistuneet hurjasti ja muuttuneet säännöllisiksi. Nyt potkuja ja muksahduksia tuntuu useita kertoja päivässä. 

Jos ensimmäinen puolikas oli raskauden kannalta helppoa aikaa, toinen puolikas on selkeästi kokonaan erilainen. Mitä lähemmäs kolmatta kolmannesta on tultu, sen kipeämpi olen ollut. Selkä kipuilee jotakuinkin kaikissa mahdollisissa asennoissa, samoin lantio. Sellainen hankalasti selitettävä huonovointisuus on läsnä kaiken aikaa, väsymyksestä nyt sitten puhumattakaan. Olen itse yhdistänyt ongelmat johtuvaksi pitkälti nopeasti kasvaneesta masusta. 

Parin viikon takaisessa rakenneultrassa pääsimme taas kurkistamaan pientä ihmettämme. Aavistukseni ja tuntemukseni osuivat oikeaan, kun ultran ruudulle piirtyi terve pieni poika. Olemme molemmat olleet innoissamme saamastamme poikalupauksesta jopa siinä määrin, että sorruimme ostamaan sinisiä paitoja tulevalle pikkuiselle. Oli todella helpottavaa kuulla kaiken näyttävän oikein hyvältä. Perussairaudestani ja sen mukanaan tuomista riskeistä johtuen sikiön sykettä on seurattu neuvolassa tiiviisti aina viikolta 15 alkaen ja tullaan seuraamaan viikolle 25 saakka. Tähän mennessä kaikki on ollut juuri niin kuin pitääkin. 

Viimeinen kolmannes hieman hirvittää, sillä selkään ja lonkkaan kohdistuva paine ei tästä ainakaan helpota. Toisaalta taas koko ajan vahvistuvia liikkeitä ja kasvavaa vatsaa on ilo seurata. Odotamme jo malttamattomina ensi tammikuuta ja sitä, että pääsemme todella tapaamaan uuden perheenjäsenemme. Sitä ennen ainakin minä odottelen ensi viikkoa, että pääsen tilaamaan äitiyspakkauksen. On ihanaa päästä hypistelemään pienen pieniä vaatteita ja tarvikkeita.

Muutoksen tuulet

Edellisestä päivityksestä on aikaa yli kolme kuukautta ja voi jestas, miten paljon isoja elämänmuutoksia muutamaan kuukauteen mahtuu! Meillä on koko elämä saanut ihan uuden suunnan. Maalis-huhtikuun korkeakoulujen yhteishaussa laitoin piruuttani paperit vetämään Helsinkiin, DIAKiin terveydenhoitajaksi. Olen lapsesta asti haaveillut työstä sosiaali- ja terveysalalla, lääkärinä tai terveydenhoitajana. Sittemmin elämä on vienyt moneen muuhun suuntaan, mutta nyt, mittariin pärähdettyä 30 päätin että nyt tai ei koskaan. 

Sain kutsun ennakkovalintakokeeseen, joka suoritettiin kotona koneella. Koe sisälsi osiot suomen- ja englanninkielestä, sekä matematiikasta. Omasta mielestäni suoriuduin kokeesta keskinkertaisesti, enkä ajatellut asiaa sen enempää. Keskinkertainen suoritus tai ei, se toi paikan soveltuvuuskokeeseen. Koe alkoi epäinhimillisen aikaisin, puoli kahdeksalta. Ei se sinänsä, mutta täältä Länsi-Uudenmaan perämetsistä matkaa oppilaitokselle kertyi kaiken kaikkiaan lähes kaksi tuntia. Päätin oppilaitoksen ovesta sisään kävellessäni, että väsymys on vain mielentila, enkä anna sen häiritä. Hyvä päätös, pääsykoe meni kohtalaisen hyvin ja juhannuksen jälkeisellä viikolla tieto lopulta tuli. Minä pääsin! Elokuun lopussa aloitan terveydenhoitaja opinnot. 

Aiemmassa päivityksessä kevään kuulumisista mainitsinkin vauvahaaveidemme edenneen lääkäriaikaan asti. Huhtikuun alussa olimme lääkärissä ihmettelemässä, kun mitään ei kuulu eikä näy. Saimme lähetteen paikallisen sairaalan naistentautien osastolle lapsettomuuden jatkotutkimuksiin, kun terveysasemalla otetuista peruslabroista ei löytynyt mitään, mikä olisi selittänyt hankaluuden tulla raskaaksi. Saimme ajan naistentautien osastolle yllättävän nopeasti ja jo parin viikon päästä postilaatikossa komeili monen monta esitäytettävää lippua ja lappua sisältänyt kirje. Saimme ajan toukokuun 28. päivälle. Sitä ennen Dinosauruksen tuli antaa spermanäyte Helsingissä Naistenklinikalla ja meidän molempien tuli käydä todella laajoissa verikokeissa. Ja mehän teimme työtä käskettyä. 

Ajan saaminen sairaalaan helpotti meitä molempia. Nyt saisimme, jos emme apua, niin toivottavasti ainakin selityksen sille, miksi mitään ei kuulu. Toivoimme luonnollisesti, että syy olisi jokin sellainen, jolle voisi tehdä jotain ja sitä myöten jonakin päivänä meilläkin tuhisisi pieni ihme. Me emme koskaan päässeet sairaalaan tutkimuksiin asti. 

Perjantaina 12.5. teimme lähtöä viikonloppuvaellukselle Isojärven kansallispuistoon. Olin ollut koko edellisen viikon poikkeuksellisen pirteä ja tehokas. Asunto oli siivottu, töissä kaikki rästihommat hoidettu. Nukuin ehkä 5 tuntia yössä, eikä minua siltikään väsyttänyt. Yleensä aamusta alkavia, lähes kellontarkkoja kuukautisia ei kuulunut eikä näkynyt. Tein raskaustestin varmuuden vuoksi. ”Raskaana”. Olimme ällistyneitä. Pällistelimme testiä ja toisiamme, emmekä oikein tienneet, pitäisikö nyt hyppiä riemusta, vai kenties itkeä? Lopulta päätin suhtautua asiaan tyylilleni uskollisena, rauhallisesti ja varovaisen innostuneesti. Olin tuskallisen tietoinen sairauksieni aiheuttamasta keskenmenoriskistä ja ihan alkuun en oikeastaan edes halunnut ajatella koko raskautta. Jos se kuitenkin päättyisi keskenmenoon. Peloista huolimatta keskenmenoa ei ole tullut. Tällä viikolla päättyy ensimmäinen kolmannes. Joko sitä uskaltaisi ryhtyä tekemään pieniä hankintoja tulevaa ihmettä varten?

Perheenlisäys ja ennen kaikkea opiskelupaikka Helsingissä vaatii meitä vaihtamaan paikkakuntaa lähemmäs oppilaitosta. Ynnäilimme ja ynnäilimme arkemme kustannuksia kuukauden ajalta ja sen perusteella haimme asuntoa vähän yhdeltä jos toiselta vuokranantajalta. Lopulta tärppäsi ja saimme asunnon Vantaalta, läheltä juna-asemaa. Asunto on kalliimman puoleinen, mutta sijainniltaan lähes täydellinen. Teinin varmistettua itselleen opiskelupaikan Pohjanmaalta päätimme, että mahdumme tästä eteenpäinkin kolmioon. Sopu sijaa antaa ja silleen. 

Luonnollisesti olisi vähintäänkin upeaa, jos voisimme asua sen verran isommassa asunnossa, että säännöllisesti luonamme vierailevilla Dinosauruksen lapsillakin olisi oma huone täällä. Valitettavasti pk-seudun vuokratasolla meillä ei kuitenkaan yksinkertaisesti ole mahdollisuuksia maksaa yhdestä ylimääräisestä huoneesta, joka kaikesta huolimatta olisi tyhjänä yli 80 % ajasta. Yhtä huonetta tärkeämpänä pidimme asunnon sijaintia, joka tällä hetkellä näyttäisi olevan sellainen, että niin Dinosauruksen äidillään asuvat lapset kuin Pohjanmaalle muuttava Teinikin pääsisi jatkossa luoksemme suoraan yhdellä junalla. Helpottaa muuten kummasti kaikkien elämää, kun tähän saakka lapsia on haettu ja viety lähimmälle juna-asemalle, joka on vajaan tunnin ajomatkan päässä. Muuttamaan pääsemme näillä näkymin elokuun puolivälissä. 

Isoja elämänmuutoksia on tiedossa kertaheitolla useampi. Odotamme tulevaa syksyä innolla, mutta samalla hieman hirvittää. Miten me pärjäämme kasvavien asuinkustannusten kanssa?

Tarkkaavuuden ja ylivilkkauden häiriö

Jatkuva tavaroiden ja asioiden unohtaminen. Vaikeus kuunnella toisen puhetta. Paljon keskittymistä vaativien tehtävien välttely. Jatkuva puheripuli. Levottomuus. Kykenemättömyys odottaa omaa vuoroaan. Toisten keskeyttäminen ja päälle puhuminen. 

Kuva: Googlen ihmeellinen maailma

Perheemme uusi/vanha tulokas. Dinosaurus sai, vihdoin ja viimein, kammettua itsensä oireineen lääkäriin helmikuun lopussa. Lääkärikäyntiä seurasi tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö diagnoosi, sekä lähete psykiatrian polille. Polilla selvitetään mahdollisen lääkehoidon sekä terapian tarvetta. Dinosauruksen lähipiirissä diagnoosi tuli tuskin kenellekään yllätyksenä. Kotona asioiden selvittely on saanut kaikki huomaamaan, kuinka laajasta ja monialaisesta asiasta tässä lopulta on kyse. 

ADHD on antanut selityksen monille asioille. Muun muassa sille impulsiivisuudelle, joka samaa aikaa naurattaa ja hieman ehkä pelottaakin. Dinosaurus on lähtenyt Ikeaan hakemaan yöpöytiä ja tullut takaisin sohvan kanssa. Hän on ostanut auton näkemättä sitä ensin (ja tietämättä siitä juuri muuta, kuin merkin). Missä vaiheessa meillä eletään yli varojen? Saan silti olla onnellinen, sillä aggressiivinen tai väkivaltainen Dinosaurus ei kuitenkaan ole. Temperamenttinen kyllä, mutta tämän katson enemmän johtuvan pohjalaisuudesta, kuin niinkään ADHD:sta. Sen sijaan neurologisesta häiriöstään johtuen Dinosaurus on huono odottamaan omaa vuoroaan yhtään missään. Kun tähän lisätään pohjalainen temperamentti, niin meillä kirotaan päivittäin liikennevaloissa, kaupan kassajonossa ja kaikkialla, missä vuoroaan nyt joutuu odottamaan. 

Dinosaurus on sosiaalinen, erittäin sosiaalinen. Itseasiassa Dinosaurus puhuu lähes tauotta ja jos mahdollista, työstään. Meillä käydään päivittäin läpi koodaamisen perusteet, milloin minkäkin näköisen nosturin rakenne ja työkavereiden kuulumiset. Kuulostaa ehkä mukavalta, kun on kerrankin mies joka puhuu. Todellisuus on kuitenkin aika yksipuolinen, sillä etenkin huonoina päivinä Dinosaurus ei juuri jaksa keskittyä kuuntelemaan muiden kuulumisia. Saattaa siis olla, että viikossa on käyty läpi kymmenen kertaa samat asiat, mutta puolisona et kuitenkaan ole saanut kerrottua sinulle tärkeitä asioita. Jakaminen, se on parisuhteen haaste, kun puolisona on ADHD. 

Tiedätkö sen tunteen, kun tuntuu että toinen on jatkuvasti menossa? Minäkin tiedän. Tai ehkä pikemminkin sanoisin, että Dinosaurus häseltää kokoajan jotain. Milloin korjataan tietokonetta, milloin täytetään astianpesukonetta ja autetaan lasta läksyissä. Jos mahdollista, niin kaikkia touhotetaan mieluusti yhtä aikaa, saamatta mitään valmiiksi asti. Meillä on keskikokoisessa kerrostalokolmiossa tehty pintaremonttia kohta vuosi, kun inspiraatio loppuu aina välillä kesken (ja koska minä en osaa tai jaksa viedä kaikkia puolisoni aloittamia projekteja loppuun asti). Huolimatta ylivilkkaudesta, ADHD:lle on tyypillistä aloittamisen vaikeus ja sellainen, ehkä ulkopuolisista helposti laiskuudelta vaikuttava aikaansaamattomuus. 

Neurologisesti normaalin ihmisen aivot suodattavat suuren määrän ärsykkeitä päivän aikana niin, että ne eivät häiritse meidän tekemisiämme ja olemistamme. Minä voin keskittyä tämän tekstin kirjoittamiseen siitäkin huolimatta, että ikkunan takana puussa hyppii kasa talitinttejä ja kissa vaanii niitä sohvan reunalla. ADHD elää hyvin ärsykerikkaassa maailmassa, jossa (etenkin huonoina päivinä) pienetkin ärsykkeet, kuten nyt vaikkapa ne puussa pomppivat tintit, voivat viedä keskittymisen lähes kokonaan. ADHD saattaa kesken syväluotaavan parisuhdekeskustelun todeta, että takana puussa juoksee orava, tai että huomenna voisi tehdä ruuaksi kalapuikkoja. Ei siksi, että hän ei olisi keskittynyt kuuntelemaan mitä sinä sanot, vaan siksi että se vain tupsahti mieleen juuri nyt. 

Ärsykkeet haittaavat etenkin työelämässä ja se ajoi lopulta myös Dinosauruksen lääkäriin. Aiempi työnkuva on ylennysten myötä muuttunut teoreettisemmaksi ja vaatii enemmän paikallaan istumista, keskittymistä yhteen asiaan, sekä palavereja. Palavereissa Dinosaurus ei jaksa keskittyä, eikä yleensä muista jälkikäteen mitä siellä on puhuttu. Hän puhuu päälle ja vaatii äänekkäästi asioiden nopeampaa käsittelyä, jotta tilanteesta pääsisi joskus pois. Jos hänet keskeytetään esimerkiksi kesken työntekijöiden tuntilappujen täyttämisen, jäävät tuntilaput siihen. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun palkanlaskija on soitellut vielä illalla perään, kun työntekijöiden palkat uhkaa jäädä laskematta siksi, että tuntilappuja ei ole tarkistettu. Kotona ja töissä olevien haasteiden vuoksi on luojan lykky, että Dinosaurus saa vihdoin apua. 

Kahden vuoden aikana, valittaessani milloin mitäkin ystävilleni, minulta on usein kysytty, miten minä jaksan tuollaista? ADHD asettaa paljon haasteita lähipiirille. Siitä huolimatta arki ja tietenkin Dinosaurus on paljon muutakin, kuin ADHD. Dinosaurus on, temperamentistaan huolimatta, pohjattoman kiltti ja avulias. Hän on empaattinen ja aina ensimmäinen vapaaehtoinen, kun joku tarvitsee apua. Minulle tärkeintä on se, että tietoisesti Dinosaurus ei yritä loukata tai satuttaa, vaikka niin välillä huolimattomuutta käykin. Dinosauruksen ongelmanratkaisukyky on (varmaan ADHD:sta johtuen) ihan omaa luokkaansa. Koska hän unohtelee helposti asioita (ja usein esimerkiksi avaimia kotiin jne.), on hän oppinut yhden jos toisenkin konstin, jolla paikata unohtuneet asiat ja tavarat. Meillä on mm. menty ikkunasta sisään mökille niin, että ikkuna irrotettiin karmeineen päivineen, kun avaimet olivat sisällä. 

Osin varmasti ylivilkkaudesta ja impulsiivisuudesta johtuen meillä ei ole tylsiä päivä. Aina on jotain tekeillä tai johonkin ollaan menossa. Ykskaks tulleet päähänpistot värittävät arkea ja pitävät sen vähintäänkin mielenkiintoisena. Dinosaurus on myös loputtoman rehellinen ja jokseenkin kyvytön valehtelemaan. Tämä aiheuttaa haasteita lähinnä silloin, kun hän tietää jotain mitä muiden ei vielä tarvitse tietää. Näin esimerkiksi siskoni raskaus, josta kerrottiin ihan ensimmäisenä meille ja vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen muille. Dinosaurus ei onneksi möläyttänyt asiaa kellekään liian aikaisin, mutta lähellä se oli useamman kerran.

Näin vauvahaaveiden keskellä tässä ADHD:ssa minua eniten mietityttää sen periytyvyys. Sillä vaikka ADHD:ta sairastavat ihmiset ovat usein loistavia persoonia, on arki ADHD-lapsen kanssa epäilemättä haastavaa ja kuormittavaa. Viimeisimpien tutkimusten mukaan ADHD-alttiuden periytyvyys on samaa luokkaa pituuden kanssa. Tästä kielii se, että Dinosauruksen kolmesta lapsesta kahdella vanhemmalla epäillään vahvasti ADD:tä, joka on siis samanlainen kuin ADHD, mutta tytöt eivät ole ylivilkkaita. Pärjäisinkö äitinä taloudessa, jossa lapsella ja hänen isällään olisi ADHD?

Kevät kuulumisia

”Mä muutan teille”

Alkuvuosi on ollut kiireistä aikaa. Tammikuun alussa Dinosauruksen vanhin tytär pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa silloisella asuinpaikkakunnallaan ja muutti meille. Siitä saakka meillä on opeteltu elämään uusperheessä, jossa tätä nykyä asuu myös alaikäinen huollettava. Minua teinin muutto hieman stressasi. Jännitin sitä, miten saan luotua yhteyden kovia kokeneeseen teiniin. Lopulta aristin myös sitä, että minulla ei ole omia lapsia. Miten sopeutuisin lapsiperheen arkeen? Osittain pelkoon vaikutti myös se, että meille markkinoitiin kuvaa hankalasta teinistä, jonka kanssa kukaan ei pärjää ja joka kannattaisi ennemmin sijoittaa laitokseen kuin isälleen. Me halusimme kuitenkin vielä yrittää, sillä pidämme laitosta todella äärimmäisenä ratkaisuna. 

Tammikuun alussa, joululomien jälkeen, meille muutti sosiaalinen, omatoiminen ja reipas nuori. Omat pelkoni osoittautuivat aiheettomiksi ja saimme Teinin kanssa nopeasti luotua suhteen, jossa yhteisymmärryksessä kaikesta voi puhua. Meillä jutellaan niin kuukautisista kuin poikaystävistä ja siitä, miltä tuntuu asua meidän kanssa. Teini on selkeästi kaivannut arkea ja ympäristöä, jossa asioista voidaan puhua ja jossa häneen luotetaan. Me emme vielä tänäkään päivänä ymmärrä, missä vaiheessa kukaan on saanut käsityksen siitä, ettei lapsen kanssa pärjää. 

Dinosauruksella on muutama ominaisuus, jotka oikein kanavoituna ovat hyviä ja tuotteliaita, mutta korostuessaan harvinaisen hankalia ja kuormittavia. Dinosaurus on ylivilkas ja hänen on vaikea keskittyä. Alkuvuoden stressi johti oireiden pahenemiseen, jolloin arjesta ja työstä tuli todella haasteellisia. Tavarat katoilivat yhtenään, aikataulut unohtuivat, sovituista asioita kiinni pitäminen oli lähes mahdotonta. Pinna paloi herkästi, kun Dinosaurus tuskastui niin omaan levottomuuteensa, kuin siihen että asiat eivät edenneet hänen toivomallaan tahdilla. Lopulta ei ollut enää muuta vaihtoehtoa, kuin varata aika lääkärille. ADHD. Se ei tullut yllätyksenä, vaan lähinnä helpotuksena. Olihan tätä epäilty jo kahden vuoden ajan ja nyt siihen vihdoin saataisiin apua. 

Osittain hoitamaton ADHD ja osin ihan muut seikat parisuhteessa ajoivat meidät tammikuussa pariterapiaan. Löysimme kertaheitolla aivan loistavan terapeutin, jonka kanssa on helppo käydä läpi kipeitäkin asioita. Terapia on tuonut jo nyt, muutamassa kuukaudessa, toivottua apua parisuhteeseen ja auttanut käsittelemään mm. Dinosauruksen ADHD:n mukanaan tuomia haasteita. Etenkin niitä haasteita, joiden kanssa on vain pakko opetella elämään. 

Pikkuhiljaa talven mittaan arki asettui omiin uomiinsa ja ylimääräinen stressikin helpotti. Olen tehnyt hurjasti töitä, mikä on kostautunut limapussintulehduksena vasemmassa olkapäässä ja lonkassa. Töiden ja kaiken muun ohella hääsuunnittelu on ollut taka-alalla, mutta nyt sitäkin ollaan herättelemässä pikkuhiljaa. Pakkokin, muutenhan tässä tulee herranjestas kiire! Alkukevään aikana olen ehtinyt sovittamaan pukuja ja katsastamaan vielä yhden juhlapaikan. Näistä lisää myöhemmin. 

Myös toiveet perheenlisäyksestä ovat menneet eteenpäin. Ehkäisy lopetettiin toukokuussa 2016 ja sen jälkeen olemme yrittäneet. Ja yrittäneet. Ja yrittäneet, tuloksetta. Kun yritystä alkaa vihdoin olla takana se maaginen vuosi, olemme saaneet ajan lääkärille. Huhtikuun alussa olevalle lääkäriajalle on ladattu suuret odotukset. En odota ihmettä, mutta sitä, että tutkimukset aloitettaisiin ja pääsisimme eteenpäin tässä asiassa. Ja ehkä jonain päivänä synnäriltä kotiin oman pienen ihmeemme kanssa. 

Jännityksellä odotamme, mitä loppuvuosi tuo tullessaan.

Omanlainen vihkisormus

Kultaa vai hopeaa? Timantteja vai zirkoneja? Ehkäpä jotain erikoisempia kiviä? Rivisormus vai jotain näyttävämpää? Entäpä sormuksen käytännöllisyys? Käyttäisinkö vihkimisen jälkeen yhtä vai kahta sormusta? 
Juuri sitä oikeaa sormusta etsiessä joutuu pohtimaan paljon sellaistakin, mitä ei heti alkuun olisi tullut edes ajatelleeksi. Vihkisormuksen on tarkoitus kestää läpi elämän, joten pidän tärkeänä sormuksen ajattomuutta ja kestävyyttä. Kovasti krumeluurinen saattaa olla nätti nyt, mutta onko se käytännöllinen ja kiva vielä 20 vuoden kuluttuakin? Ja entäpä materiaali sitten? Sen olisi hyvä olla jotain, mikä varmasti kestää. 

Kullalle allergisena perinteiset, kultapohjaiset korumateriaalit kuten kelta-, valko- ja punakulta ovat poissuljettuja vaihtoehtoja. Hopea taas on materiaalina kaunis, mutta kovin pehmeä ja helposti naarmuuntuva.  Edellisen kerran naimisiin mennessäni kihlasormukseni oli hopeinen ja se naarmuuntui ja kolhiintui todella kurjan näköiseksi vajaassa kahdessa vuodessa. Geologia ammattina on sellainen, että joudun käsittelemään erilaisia materiaaleja ja pyörittelemään niitä käsissä. Sormuksen on kestettävä käyttöä. Nykyinen kihlasormukseni on kivetön, kapea (noin 3 mm leveä) titaanisormus. Pidän titaanin väristä, kestävyydestä, sekä keveydestä. Vihkisormukseni materiaaliksi valikoitui siis titaani hyvin nopeasti. 

Kihlasormukseni on
tämän tyylinen

Titaanisormuksia myydään nykyään jo lähes jokaisessa koruliikkeessä. Mallisto on kuitenkin aina hyvin samankaltainen. Saadakseni varmasti juuri minun näköiseni sormuksen, olen päättänyt teettää sen. Saimme Dinosauruksen kanssa Siskoltani joululahjaksi liput Helsinkiin Mennään Naimisiin –messuille, jotka pidettiin 14.-15.1. Lähdimme messuille tarkoituksena päästä juttelemaan koruseppien kanssa ja ehkäpä löytää seppä myös meidän sormuksille. 

Satuimme jo heti messupäivän alkuun korumuotoilustudio Aito Helsingin pisteelle. Heillä oli näytteillä toinen toistaan upeampia sormuksia erilaisista materiaaleista valmistettuna. Esillä olevat titaanisormukset olivat vähintäänkin upeita. Kanssamme jutelleet sepät vaikuttivat mukavilta ja todella asiantuntevilta. Päädyimme nopeasti siihen lopputulokseen, että kun sormusten teettämisen aika tulee, olemme ensimmäisenä yhteydessä Aito Helsingin seppiin. 

Entäpä sitten ne kivet? Kuten varmasti moni muukin morsian, myös minä haluan sormukseeni timantteja. Kovin isoja kiviä en kuitenkaan halua. Lisäksi kivet täytyy istuttaa sormukseen niin, että ne eivät pääse kovin helposti tippumaan/kolhiintumaan. Timanttien lisäksi tahtoisin sormukseen jotain värillisiä kiviä, mieluusti punertavia. Punainen on kuulunut lempiväreihini ihan lapsesta saakka, joten uskallan ennustaa pitäväni punaisesta värinä vielä vuosienkin päästä. Vaihtoehtoja olisi ainakin punainen granaatti tai sitten violetti ametisti. Ametistin väri on kuitenkin yleensä hailakampi ja pieni kivi näyttää sen vuoksi herkästi todella haalealta. Granaatin väri on syvempi ja sitä kautta se on väriltään näyttävämpi. 

Entäpä se malli? Minulla ei ole mitään todella tarkkaa visiota siitä, millaisen sormuksen haluaisin. Onneksi teettämiseenkin on vielä aikaa! Olen aina pitänyt rivisormuksista, joissa joka toinen kivi on väritön ja muut värillisiä. Jotain sen tyylistä olin ajatellut vihkisormukseksikin. Messuilla kuitenkin pällistelin myös muunlaisia sormuksia ja muutama malli oli ylitse muiden. 

Kultajousi.fi

Jos myös vihkisormus on kapeahko, voisin käyttää kahta sormusta vihkimisen jälkeen. En kuitenkaan ole luonteeltani mikään järin suuri koruihminen ja hieman vierastan ajatusta kahdesta sormuksesta. Sen sijaan vihkisormuksellahan voisi luoda illuusion kahdesta sormuksesta, jolloin vihkisormus voisi olla jotain tämän tyylistä:

Kultajousi.fi

Sormuksen teettämiseen on hyvä varata aikaa vähintään puolivuotta, mikäli haluaa sormukseensa muitakin kiviä kuin värittömiä timantteja. Ajattelin ottaa Aito Helsingin seppiin yhteyttä ensi syksynä ja varata ajan suunnittelulle ennen joulua. Ehtivätpähän sitten kivet ja korut ajoissa. Sitä ennen täytyy kuitenkin päättää sormuksen malli. 

Myös Dinosaurus haaveilee titaanisesta vihkisormuksesta. Sormus joko ostetaan tai teetetään sen mukaan, millaisen hän haluaa. Tällä hetkellä Dinosaurus on ihastunut Malmin korupajan Volcano-sormukseen, jota olemme menossa katsomaan vielä myöhemmin tänä vuonna. 

Titaaninen Volcano-sormus

Makuuhuone

Jottei blogista tulisi ihan pelkästään hääblogi, niin nyt on luvassa hieman asiaa jo aiemmin mainitusta pintaremontista. Makuuhuone on ollut valmis jo jonkin aikaa, noin niin kuin tapetoinnin ja maalauksen puolesta (mitä nyt vähän hienosäätöä on vielä...). Huoneen sisustus sen sijaan on edelleen vähän vaiheessa, lähinnä kai siksi etten oikein osaa päättää. Sisustuslehtiä, blogeja ja nettisivuja on sen sijaan tullut selailtua läpi vaikka kuinka ja paljon. Pinterestiä nyt unohtamatta. 

Mutta mitä siis kuuluu makuuhuoneellemme? Makuuhuone tapetoitiin Jubileumin harmaalla Espri-tapetilla, jossa on mustasta, valkoisesta ja kullasta koostuva, isohko ja yksinkertainen kukkakuvio. Dinosaurus ei varsinaisesti hyppinyt riemusta marssiessani tapettikaupasta kotiin kukkatapetin kanssa, mutta laitettuaan sen seinälle myönsi kyllä tapetin näyttävän hienolta. Tapetti laitettiin sängynpäädyn puolelle huonetta ja muu huone maalattiin Tikkurilan Talven valkoisella. Pelkästään jo maalaaminen piristi huoneen ilmettä valtavasti ja aiemmin harmaasta yleisilmeestä päästiin kertaheitolla. Uusi maali heijastaa paremmin valoa, jonka vuoksi koko huone tuntui valoisammalta siitä huolimatta, ettei huoneeseen juurikaan paista aurinko koko päivänä. Tapetoinnin jälki on vielä viimeistelemättä, sillä tällä hetkellä arjessamme tapahtuu kaiken huomiomme vaativia muutoksia (näistä lisää myöhemmin).

Makuuhuoneen tapetti

Valkoisen maalin sävy on suunnilleen sama, kuin luonnon valossa tapetin valkoisten kukkien sävy, joten se sopii loistavasti tapetin kanssa. Sen sijaan huoneessa aiemmin olleet, harmaan vihreät verhot eivät sopineet tapetin ja seinän sävyihin enää lainkaan. Verhot olivat myös vanhat ja jokseenkin kissan repimät, joten niiden vaihtaminen alkoi olla ajankohtaista muutenkin. Uusien verhojen etsiminen osoittautui projektiksi. Halusimme luonnonläheiset, valkoista, harmaata ja vihreää sisältävät verhot. Oletin tehtävän olevan yksinkertainen, vaan eipä ollut. Kävin läpi niin Finlaysonin, Ikean kuin monien muidenkin tekstiilejä myyvien liikkeiden nettikauppojen valikoiman. Ei mitään sellaista, jonka olisin kelpuuttanut. 

Aloin olla jo hieman epätoivoinen verhojen suhteen ja harkitsin Ikeasta löytyviä valkoisia verhoja. Vastaavia, kuin mitä meillä on olohuoneessa. Ja sitten ihan vahingossa, yhden kauppareissun yhteydessä kun uteliaisuuttani kurkistin Prisman verhovalikoimaa, ne löytyivät! Vallilan ihanat, kesäisen vihreät Luontopolku-verhot. Olin mielestäni selaillut läpi kaikki Vallilankin verhot, mutta jostain syystä kyseiset verhot eivät olleet jääneet mieleen. Ehkä niistä sai parhaan käsityksen vasta, kun verhot näki kokonaisuudessaan ja niitä pääsi hypistelemään. 

Vallilan ihana Luontopolku-verho

Joka tapauksessa verhot olivat kuin tehdyt meidän makuuhuoneeseemme. Aikaisempiin, vihertävän harmaisiin verhoihin verrattuna ne myös päästävät paremmin valoa läpi, joka edelleen auttaa siihen, ettei huone näytä niin kovin synkältä koko ajan. Muutoin makuuhuoneemme sisustus on aika vaatimaton. Huoneesta löytyy luonnollisesti sänky. Sängyn mukana tuli pääty, jonka tilalle olemme suunnitelleet tekevämme kuormalavoista uuden. Sängyn lisäksi makuuhuoneesta löytyy Ikeasta ostettu tummanruskea laatikosto, joka on tehty 2x4 Kallax-ruudukosta, johon olemme ostaneet pari ovea ja kaksi laatikostoa, sekä alemmalle riville korit. Viritelmä ei ole se kaikkein näyttävin, mutta on tuonut hurjasti lisää säilytystilaa. Ainoa ehdoton kammotus huoneessamme on kuitenkin ikivanha ja revitty, mutta kissalle ah niin rakas raapimateline. Siitä ei sovi luopua ainakaan ennen, kuin tilalle on hankittu uusi. 

Tämän tyylinen sängynpääty. Kuva: Pinterest

Makuuhuoneeseen hankittu Ikeavalaisin.

Laatikosto

Sängyn päädyn lisäksi makuuhuoneesta puuttuu vielä muuhun värimaailmaan sopiva päiväpeitto, sekä taulut. Kovina Lappi-faneina haaveilemme mustavalkotaulun teettämisestä jostain Lapin vaellukselta otetusta kuvasta. Tämän lisäksi ajattelin kehystää Dinosauruksen Egyptin matkaltaan tuoman kuvan. Kuva on jäljitelmä egyptiläisen faaraon hautakammion kattomaalauksesta (Dinosaurus ei enää kuollakseenkaan muistanut, kenen faaraon hautakammiosta mahtoi olla kyse...). Kunhan nämä kaikki saadaan tehtyä ja laitettua paikoilleen, niin sitten huone on vihdoin ja viimein valmis.  

Seuraavaksi pintaremontin kohteena on Dinosauruksen tyttöjen huone...