Ruuhkavuodet

Vauvavuosi kului hurjaa vauhtia ja viimein tammikuussa oli edessä Naperon ensimmäinen päiväkotipäivä. Me valitsimme päiväkodiksi yksityisen päiväkodin, jossa lapsiryhmät ovat kunnallista päiväkotia pienemmät. Napero on kuulemma viihtynyt mukavasti ja meistä vanhemmistakin tuntuu, että lapsi on hyötynyt päiväkodissa olosta. Äidille sen sijaan pienen lapsen päivähoitoon laitto on ollut vaikeaa. 

Vauvavuoden ensimmäiset kuukaudet ovat näin jälkikäteen hämärän peitossa. Valvominen ja uuden elämän opettelu veivät ne vähätkin voimavarat, joita sillä hetkellä oli. Samoin toipuminen synnytyksestä ja raskausmyrkytyksestä ottivat oman aikansa. Ennen synnytystä ajattelin, että kirjoitan blogia tiiviisti koko vauvavuoden ajan, jotta muistot jäävät jonnekin talteen. Lopulta asiat kuitenkin tuntuivat niin kovin henkilökohtaisilta, etten saanut niitä paperille mitenkäänpäin järkevästi. Puhumattakaan, että kirjoituksista olisi saanut koostettua mitään julkaisukelpoista. Myöhemmin lakkasin edes yrittämästä ja päätin keskittyä äitiyteen, sekä häiden suunnitteluun täysillä. Kirjoittaisin sitten taas, kun siltä tuntuisi. 

Naperon kasvua ja kehitystä on ollut hienoa seurata vierestä. Sitä lapsen intoa ja onnistumisen riemua, kun uutta asiaa opetellaan sata lasissa. Lapsen uteliaisuudesta ja luovuudesta me aikuisetkin voisimme ottaa välillä mallia. En koskaan uskonut, että vessapaperirullan hylsy voisi olla niin ylitsepääsemättömän mielenkiintoinen, ennen kuin seurasin vierestä pientä poikaa, joka pyöritteli hylsyä minuutti kaupalla kädessään kuin suurinta aarrettaan. 

Ensimmäisen vuotensa aikana Napero oppi liikkumaan ensin peruuttaen, myöhemmin ryöminnän ja konttauksen kautta tuen kanssa kävellen. Ensimmäisiä tavuja ja sanoja alkoi tulla joulun tietämillä. En olisi koskaan uskonut, kuinka ylpeäksi pelkkä istumaan nousu voi vanhemman tehdä. Ihan mahtavaa. Niistä hääkuvista, joissa Napero on mukana, tuli Isin ja Äidin ehdottomia suosikkeja. 

Mutta on äitiyteen mahtunut myös huonoja hetkiä. Hetkiä, kun on tehnyt mieli pakata tavaransa ja vain häipyä. Etenkin ensimmäiset kuukaudet ottivat koville, kun kaikki oli uutta ja toisaalta tukiverkko kaukana. Vieläkin on hetkiä, kun äitinä tunnen oloni hiukan yksinäiseksi. Äitikavereita on, mutta suurin osa heistä asuu toisilla paikkakunnilla, jolloin yhteydenpito tapahtuu pääasiassa verkon välityksellä. Kaipaan kahvitteluja ja yhdessä vietettyä aikaa. Ja sitten on päiviä, kun taapero koettelee kärsivällisyyttä oikein toden teolla ja sataan laskemisen, sekä rauhallisen hengittelyn jälkeen mietin, mistä ammennan sen kärsivällisyyden, jolla ilmoitan taaperolle rauhallisesti miljoonannen kerran että EI.

Hyppy ruuhkavuosiin on tuonut mukanaan loputtoman kiireen, sun mun ja lasten harrastukset, uusperheen ongelmat, koulut ja työt. Samalla paino on tippunut jo lähes -10 kg! Siitä on hyvä jatkaa. Tervetuloa seuraamaan kiireen keskellä häärävän uusperheen äidin/äitipuolen elämää. 

Neljä kuukautta vauva-arkea

Röllin syntymästä on kulunut 4 kuukautta. Aika on mennyt ihan hurjan nopeasti. Elimme Pohjalaisen kanssa vauvakuplassa ensimmäiset kolme viikkoa, kun hän piti isyyslomaansa. Sen jälkeen olemme pikkuhiljaa opetelleet elämään arkea pienen vauvan kanssa. Monet rutiinit ovat menneet uusiksi ja arjesta on tullut aikataulutetumpaa, kun pelkkä ovesta ulos astuminen vaatii suunnittelua ja valmistautumista enemmän kuin aiemmin. 

Jo paljon ennen Röllin syntymää varoiteltiin, kuinka kavereista iso osa katoaa vauvan syntymän myötä. Tavallaan ymmärtäisin tämän, sillä vasta nyt, neljä kuukautta vauvan ilmaantumisen jälkeen arki alkaa olla sen verran rutinoitunutta, että tilaa on pikkuhiljaa kaikelle muullekin. Niin kuin vaikkapa niille kavereille. Olen onnellisessa asemassa siinä, että ainakaan toistaiseksi ystävät eivät ole hylänneet minua vauvasta huolimatta. Päinvastoin, he ovat olleet hyvin ymmärtäväisiä ja siitä olen todella kiitollinen. 

Aikuisen elämässä neljä kuukautta on suhteellisen lyhyt aika, mutta vauvan elämässä se on pieni ikuisuus. Nelikuinen Rölli on valovuoden tänään syntyvää vauvaa edellä. Muistan varmasti vielä kiikkustuolissakin, kun eräänä helmikuisena iltapäivänä se välähti, Röllin ensimmäinen hymy. Katseellaan Rölli alkoi seurata leluja hieman myöhemmin. 

Parikuisena erilaisten itkujen tilalle alkoi tulla äänteitä niin, että kolmekuisesta eteenpäin Rölli ei juuri enää ole itkenyt, vaan viestii erilaisilla äänteillä, mitä tahtoo. Useimmiten viestiminen on nälkää, tai hän kaipaa seuraa. Minusta on ollut kiehtovaa huomata, miten lapsen erilaisia äännähdyksiä ja itkuja oppii tulkitsemaan. Pohjalainen on edelleen hämmästynyt, kun muutamasta äännähdyksestä jo tiedän, onko lapsella nälkä, kaipaako hän seuraa, vai mistä on kyse. 

Parikuisesta eteenpäin aloimme treenata vatsallaan oloa. Alkuun Rölli ei viihtynyt vatsallaan minuuttia kauempaa, mutta mitä enemmän niskan ja selän lihakset vahvistuivat, sitä paremmin pää pysyi ylhäällä ja sen myötä vatsallaankin on ollut mukavampi olla. 2,5 kuisena vatsallaan oleminen otti hieman ”takapakkia” Röllin opittua kääntymään itse vatsalta takaisin selälleen. Mikä läpimurto! Enää ei tarvitse olla vatsallaan yhtään kauempaa kuin itse tahtoo. Ja alkuunhan ei tahdottu. 

Huhtikuun aikana, Röllin ollessa kolmen kuukauden, puheen kehitys meni hurjasti eteenpäin. Uusia äänteitä tuli jatkuvasti ja niistä valikoitui vauvan omat suosikit. Olemme Pohjalaisen kanssa molemmat oppineet puhumaan noin vuoden vanhana ja onkin jännittävää nähdä, seuraako lapsi perässä. Jokeltelun ohella Rölli oppi pikkuhiljaa hallitsemaan käsiään ja ennen kaikkea pitämään kädessään lelua (ja viemään lelut suuhun). Myös pään kannattelu päinmakuulla kehittyi ja sitä myöten vatsallaan olo alkoi taas kiinnostaa. 

Tänään Röllillä on ikää 4 kk ja yksi viikko. Olimme juuri neuvolalääkärillä, jossa pituutta oli kertynyt 64,5 cm ja painoa 7,3 kg. Kasvu on ollut koko ajan tasaista, noin kilo kuukaudessa ja 2-3 cm pituutta samassa ajassa. Viime viikolla Rölli oppi kääntymään kyljelleen ja lähes välittömästi kierähtämään selältä vatsalleen. Nyt hinku olisi kova eteenpäin ja ensimmäisiä ryömimisliikkeitä onkin tapailtu jo, joskaan eteenpäin ei olla vielä päästy. Kauhulla olen katsellut ympärilleni kotona ja miettinyt, kuinka nuo ja nämä ja ainakin tuo on nostettava ylemmäs tai laitettava laatikkoihin suojaan pikimmiten. En usko, että menee enää kovinkaan kauaa, kun liikkeelle lähdetään.

Muutoksen tuulet

Edellisestä päivityksestä on aikaa yli kolme kuukautta ja voi jestas, miten paljon isoja elämänmuutoksia muutamaan kuukauteen mahtuu! Meillä on koko elämä saanut ihan uuden suunnan. Maalis-huhtikuun korkeakoulujen yhteishaussa laitoin piruuttani paperit vetämään Helsinkiin, DIAKiin terveydenhoitajaksi. Olen lapsesta asti haaveillut työstä sosiaali- ja terveysalalla, lääkärinä tai terveydenhoitajana. Sittemmin elämä on vienyt moneen muuhun suuntaan, mutta nyt, mittariin pärähdettyä 30 päätin että nyt tai ei koskaan. 

Sain kutsun ennakkovalintakokeeseen, joka suoritettiin kotona koneella. Koe sisälsi osiot suomen- ja englanninkielestä, sekä matematiikasta. Omasta mielestäni suoriuduin kokeesta keskinkertaisesti, enkä ajatellut asiaa sen enempää. Keskinkertainen suoritus tai ei, se toi paikan soveltuvuuskokeeseen. Koe alkoi epäinhimillisen aikaisin, puoli kahdeksalta. Ei se sinänsä, mutta täältä Länsi-Uudenmaan perämetsistä matkaa oppilaitokselle kertyi kaiken kaikkiaan lähes kaksi tuntia. Päätin oppilaitoksen ovesta sisään kävellessäni, että väsymys on vain mielentila, enkä anna sen häiritä. Hyvä päätös, pääsykoe meni kohtalaisen hyvin ja juhannuksen jälkeisellä viikolla tieto lopulta tuli. Minä pääsin! Elokuun lopussa aloitan terveydenhoitaja opinnot. 

Aiemmassa päivityksessä kevään kuulumisista mainitsinkin vauvahaaveidemme edenneen lääkäriaikaan asti. Huhtikuun alussa olimme lääkärissä ihmettelemässä, kun mitään ei kuulu eikä näy. Saimme lähetteen paikallisen sairaalan naistentautien osastolle lapsettomuuden jatkotutkimuksiin, kun terveysasemalla otetuista peruslabroista ei löytynyt mitään, mikä olisi selittänyt hankaluuden tulla raskaaksi. Saimme ajan naistentautien osastolle yllättävän nopeasti ja jo parin viikon päästä postilaatikossa komeili monen monta esitäytettävää lippua ja lappua sisältänyt kirje. Saimme ajan toukokuun 28. päivälle. Sitä ennen Dinosauruksen tuli antaa spermanäyte Helsingissä Naistenklinikalla ja meidän molempien tuli käydä todella laajoissa verikokeissa. Ja mehän teimme työtä käskettyä. 

Ajan saaminen sairaalaan helpotti meitä molempia. Nyt saisimme, jos emme apua, niin toivottavasti ainakin selityksen sille, miksi mitään ei kuulu. Toivoimme luonnollisesti, että syy olisi jokin sellainen, jolle voisi tehdä jotain ja sitä myöten jonakin päivänä meilläkin tuhisisi pieni ihme. Me emme koskaan päässeet sairaalaan tutkimuksiin asti. 

Perjantaina 12.5. teimme lähtöä viikonloppuvaellukselle Isojärven kansallispuistoon. Olin ollut koko edellisen viikon poikkeuksellisen pirteä ja tehokas. Asunto oli siivottu, töissä kaikki rästihommat hoidettu. Nukuin ehkä 5 tuntia yössä, eikä minua siltikään väsyttänyt. Yleensä aamusta alkavia, lähes kellontarkkoja kuukautisia ei kuulunut eikä näkynyt. Tein raskaustestin varmuuden vuoksi. ”Raskaana”. Olimme ällistyneitä. Pällistelimme testiä ja toisiamme, emmekä oikein tienneet, pitäisikö nyt hyppiä riemusta, vai kenties itkeä? Lopulta päätin suhtautua asiaan tyylilleni uskollisena, rauhallisesti ja varovaisen innostuneesti. Olin tuskallisen tietoinen sairauksieni aiheuttamasta keskenmenoriskistä ja ihan alkuun en oikeastaan edes halunnut ajatella koko raskautta. Jos se kuitenkin päättyisi keskenmenoon. Peloista huolimatta keskenmenoa ei ole tullut. Tällä viikolla päättyy ensimmäinen kolmannes. Joko sitä uskaltaisi ryhtyä tekemään pieniä hankintoja tulevaa ihmettä varten?

Perheenlisäys ja ennen kaikkea opiskelupaikka Helsingissä vaatii meitä vaihtamaan paikkakuntaa lähemmäs oppilaitosta. Ynnäilimme ja ynnäilimme arkemme kustannuksia kuukauden ajalta ja sen perusteella haimme asuntoa vähän yhdeltä jos toiselta vuokranantajalta. Lopulta tärppäsi ja saimme asunnon Vantaalta, läheltä juna-asemaa. Asunto on kalliimman puoleinen, mutta sijainniltaan lähes täydellinen. Teinin varmistettua itselleen opiskelupaikan Pohjanmaalta päätimme, että mahdumme tästä eteenpäinkin kolmioon. Sopu sijaa antaa ja silleen. 

Luonnollisesti olisi vähintäänkin upeaa, jos voisimme asua sen verran isommassa asunnossa, että säännöllisesti luonamme vierailevilla Dinosauruksen lapsillakin olisi oma huone täällä. Valitettavasti pk-seudun vuokratasolla meillä ei kuitenkaan yksinkertaisesti ole mahdollisuuksia maksaa yhdestä ylimääräisestä huoneesta, joka kaikesta huolimatta olisi tyhjänä yli 80 % ajasta. Yhtä huonetta tärkeämpänä pidimme asunnon sijaintia, joka tällä hetkellä näyttäisi olevan sellainen, että niin Dinosauruksen äidillään asuvat lapset kuin Pohjanmaalle muuttava Teinikin pääsisi jatkossa luoksemme suoraan yhdellä junalla. Helpottaa muuten kummasti kaikkien elämää, kun tähän saakka lapsia on haettu ja viety lähimmälle juna-asemalle, joka on vajaan tunnin ajomatkan päässä. Muuttamaan pääsemme näillä näkymin elokuun puolivälissä. 

Isoja elämänmuutoksia on tiedossa kertaheitolla useampi. Odotamme tulevaa syksyä innolla, mutta samalla hieman hirvittää. Miten me pärjäämme kasvavien asuinkustannusten kanssa?

Tarkkaavuuden ja ylivilkkauden häiriö

Jatkuva tavaroiden ja asioiden unohtaminen. Vaikeus kuunnella toisen puhetta. Paljon keskittymistä vaativien tehtävien välttely. Jatkuva puheripuli. Levottomuus. Kykenemättömyys odottaa omaa vuoroaan. Toisten keskeyttäminen ja päälle puhuminen. 

Kuva: Googlen ihmeellinen maailma

Perheemme uusi/vanha tulokas. Dinosaurus sai, vihdoin ja viimein, kammettua itsensä oireineen lääkäriin helmikuun lopussa. Lääkärikäyntiä seurasi tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö diagnoosi, sekä lähete psykiatrian polille. Polilla selvitetään mahdollisen lääkehoidon sekä terapian tarvetta. Dinosauruksen lähipiirissä diagnoosi tuli tuskin kenellekään yllätyksenä. Kotona asioiden selvittely on saanut kaikki huomaamaan, kuinka laajasta ja monialaisesta asiasta tässä lopulta on kyse. 

ADHD on antanut selityksen monille asioille. Muun muassa sille impulsiivisuudelle, joka samaa aikaa naurattaa ja hieman ehkä pelottaakin. Dinosaurus on lähtenyt Ikeaan hakemaan yöpöytiä ja tullut takaisin sohvan kanssa. Hän on ostanut auton näkemättä sitä ensin (ja tietämättä siitä juuri muuta, kuin merkin). Missä vaiheessa meillä eletään yli varojen? Saan silti olla onnellinen, sillä aggressiivinen tai väkivaltainen Dinosaurus ei kuitenkaan ole. Temperamenttinen kyllä, mutta tämän katson enemmän johtuvan pohjalaisuudesta, kuin niinkään ADHD:sta. Sen sijaan neurologisesta häiriöstään johtuen Dinosaurus on huono odottamaan omaa vuoroaan yhtään missään. Kun tähän lisätään pohjalainen temperamentti, niin meillä kirotaan päivittäin liikennevaloissa, kaupan kassajonossa ja kaikkialla, missä vuoroaan nyt joutuu odottamaan. 

Dinosaurus on sosiaalinen, erittäin sosiaalinen. Itseasiassa Dinosaurus puhuu lähes tauotta ja jos mahdollista, työstään. Meillä käydään päivittäin läpi koodaamisen perusteet, milloin minkäkin näköisen nosturin rakenne ja työkavereiden kuulumiset. Kuulostaa ehkä mukavalta, kun on kerrankin mies joka puhuu. Todellisuus on kuitenkin aika yksipuolinen, sillä etenkin huonoina päivinä Dinosaurus ei juuri jaksa keskittyä kuuntelemaan muiden kuulumisia. Saattaa siis olla, että viikossa on käyty läpi kymmenen kertaa samat asiat, mutta puolisona et kuitenkaan ole saanut kerrottua sinulle tärkeitä asioita. Jakaminen, se on parisuhteen haaste, kun puolisona on ADHD. 

Tiedätkö sen tunteen, kun tuntuu että toinen on jatkuvasti menossa? Minäkin tiedän. Tai ehkä pikemminkin sanoisin, että Dinosaurus häseltää kokoajan jotain. Milloin korjataan tietokonetta, milloin täytetään astianpesukonetta ja autetaan lasta läksyissä. Jos mahdollista, niin kaikkia touhotetaan mieluusti yhtä aikaa, saamatta mitään valmiiksi asti. Meillä on keskikokoisessa kerrostalokolmiossa tehty pintaremonttia kohta vuosi, kun inspiraatio loppuu aina välillä kesken (ja koska minä en osaa tai jaksa viedä kaikkia puolisoni aloittamia projekteja loppuun asti). Huolimatta ylivilkkaudesta, ADHD:lle on tyypillistä aloittamisen vaikeus ja sellainen, ehkä ulkopuolisista helposti laiskuudelta vaikuttava aikaansaamattomuus. 

Neurologisesti normaalin ihmisen aivot suodattavat suuren määrän ärsykkeitä päivän aikana niin, että ne eivät häiritse meidän tekemisiämme ja olemistamme. Minä voin keskittyä tämän tekstin kirjoittamiseen siitäkin huolimatta, että ikkunan takana puussa hyppii kasa talitinttejä ja kissa vaanii niitä sohvan reunalla. ADHD elää hyvin ärsykerikkaassa maailmassa, jossa (etenkin huonoina päivinä) pienetkin ärsykkeet, kuten nyt vaikkapa ne puussa pomppivat tintit, voivat viedä keskittymisen lähes kokonaan. ADHD saattaa kesken syväluotaavan parisuhdekeskustelun todeta, että takana puussa juoksee orava, tai että huomenna voisi tehdä ruuaksi kalapuikkoja. Ei siksi, että hän ei olisi keskittynyt kuuntelemaan mitä sinä sanot, vaan siksi että se vain tupsahti mieleen juuri nyt. 

Ärsykkeet haittaavat etenkin työelämässä ja se ajoi lopulta myös Dinosauruksen lääkäriin. Aiempi työnkuva on ylennysten myötä muuttunut teoreettisemmaksi ja vaatii enemmän paikallaan istumista, keskittymistä yhteen asiaan, sekä palavereja. Palavereissa Dinosaurus ei jaksa keskittyä, eikä yleensä muista jälkikäteen mitä siellä on puhuttu. Hän puhuu päälle ja vaatii äänekkäästi asioiden nopeampaa käsittelyä, jotta tilanteesta pääsisi joskus pois. Jos hänet keskeytetään esimerkiksi kesken työntekijöiden tuntilappujen täyttämisen, jäävät tuntilaput siihen. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun palkanlaskija on soitellut vielä illalla perään, kun työntekijöiden palkat uhkaa jäädä laskematta siksi, että tuntilappuja ei ole tarkistettu. Kotona ja töissä olevien haasteiden vuoksi on luojan lykky, että Dinosaurus saa vihdoin apua. 

Kahden vuoden aikana, valittaessani milloin mitäkin ystävilleni, minulta on usein kysytty, miten minä jaksan tuollaista? ADHD asettaa paljon haasteita lähipiirille. Siitä huolimatta arki ja tietenkin Dinosaurus on paljon muutakin, kuin ADHD. Dinosaurus on, temperamentistaan huolimatta, pohjattoman kiltti ja avulias. Hän on empaattinen ja aina ensimmäinen vapaaehtoinen, kun joku tarvitsee apua. Minulle tärkeintä on se, että tietoisesti Dinosaurus ei yritä loukata tai satuttaa, vaikka niin välillä huolimattomuutta käykin. Dinosauruksen ongelmanratkaisukyky on (varmaan ADHD:sta johtuen) ihan omaa luokkaansa. Koska hän unohtelee helposti asioita (ja usein esimerkiksi avaimia kotiin jne.), on hän oppinut yhden jos toisenkin konstin, jolla paikata unohtuneet asiat ja tavarat. Meillä on mm. menty ikkunasta sisään mökille niin, että ikkuna irrotettiin karmeineen päivineen, kun avaimet olivat sisällä. 

Osin varmasti ylivilkkaudesta ja impulsiivisuudesta johtuen meillä ei ole tylsiä päivä. Aina on jotain tekeillä tai johonkin ollaan menossa. Ykskaks tulleet päähänpistot värittävät arkea ja pitävät sen vähintäänkin mielenkiintoisena. Dinosaurus on myös loputtoman rehellinen ja jokseenkin kyvytön valehtelemaan. Tämä aiheuttaa haasteita lähinnä silloin, kun hän tietää jotain mitä muiden ei vielä tarvitse tietää. Näin esimerkiksi siskoni raskaus, josta kerrottiin ihan ensimmäisenä meille ja vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen muille. Dinosaurus ei onneksi möläyttänyt asiaa kellekään liian aikaisin, mutta lähellä se oli useamman kerran.

Näin vauvahaaveiden keskellä tässä ADHD:ssa minua eniten mietityttää sen periytyvyys. Sillä vaikka ADHD:ta sairastavat ihmiset ovat usein loistavia persoonia, on arki ADHD-lapsen kanssa epäilemättä haastavaa ja kuormittavaa. Viimeisimpien tutkimusten mukaan ADHD-alttiuden periytyvyys on samaa luokkaa pituuden kanssa. Tästä kielii se, että Dinosauruksen kolmesta lapsesta kahdella vanhemmalla epäillään vahvasti ADD:tä, joka on siis samanlainen kuin ADHD, mutta tytöt eivät ole ylivilkkaita. Pärjäisinkö äitinä taloudessa, jossa lapsella ja hänen isällään olisi ADHD?