Ruuhkavuodet

Vauvavuosi kului hurjaa vauhtia ja viimein tammikuussa oli edessä Naperon ensimmäinen päiväkotipäivä. Me valitsimme päiväkodiksi yksityisen päiväkodin, jossa lapsiryhmät ovat kunnallista päiväkotia pienemmät. Napero on kuulemma viihtynyt mukavasti ja meistä vanhemmistakin tuntuu, että lapsi on hyötynyt päiväkodissa olosta. Äidille sen sijaan pienen lapsen päivähoitoon laitto on ollut vaikeaa. 

Vauvavuoden ensimmäiset kuukaudet ovat näin jälkikäteen hämärän peitossa. Valvominen ja uuden elämän opettelu veivät ne vähätkin voimavarat, joita sillä hetkellä oli. Samoin toipuminen synnytyksestä ja raskausmyrkytyksestä ottivat oman aikansa. Ennen synnytystä ajattelin, että kirjoitan blogia tiiviisti koko vauvavuoden ajan, jotta muistot jäävät jonnekin talteen. Lopulta asiat kuitenkin tuntuivat niin kovin henkilökohtaisilta, etten saanut niitä paperille mitenkäänpäin järkevästi. Puhumattakaan, että kirjoituksista olisi saanut koostettua mitään julkaisukelpoista. Myöhemmin lakkasin edes yrittämästä ja päätin keskittyä äitiyteen, sekä häiden suunnitteluun täysillä. Kirjoittaisin sitten taas, kun siltä tuntuisi. 

Naperon kasvua ja kehitystä on ollut hienoa seurata vierestä. Sitä lapsen intoa ja onnistumisen riemua, kun uutta asiaa opetellaan sata lasissa. Lapsen uteliaisuudesta ja luovuudesta me aikuisetkin voisimme ottaa välillä mallia. En koskaan uskonut, että vessapaperirullan hylsy voisi olla niin ylitsepääsemättömän mielenkiintoinen, ennen kuin seurasin vierestä pientä poikaa, joka pyöritteli hylsyä minuutti kaupalla kädessään kuin suurinta aarrettaan. 

Ensimmäisen vuotensa aikana Napero oppi liikkumaan ensin peruuttaen, myöhemmin ryöminnän ja konttauksen kautta tuen kanssa kävellen. Ensimmäisiä tavuja ja sanoja alkoi tulla joulun tietämillä. En olisi koskaan uskonut, kuinka ylpeäksi pelkkä istumaan nousu voi vanhemman tehdä. Ihan mahtavaa. Niistä hääkuvista, joissa Napero on mukana, tuli Isin ja Äidin ehdottomia suosikkeja. 

Mutta on äitiyteen mahtunut myös huonoja hetkiä. Hetkiä, kun on tehnyt mieli pakata tavaransa ja vain häipyä. Etenkin ensimmäiset kuukaudet ottivat koville, kun kaikki oli uutta ja toisaalta tukiverkko kaukana. Vieläkin on hetkiä, kun äitinä tunnen oloni hiukan yksinäiseksi. Äitikavereita on, mutta suurin osa heistä asuu toisilla paikkakunnilla, jolloin yhteydenpito tapahtuu pääasiassa verkon välityksellä. Kaipaan kahvitteluja ja yhdessä vietettyä aikaa. Ja sitten on päiviä, kun taapero koettelee kärsivällisyyttä oikein toden teolla ja sataan laskemisen, sekä rauhallisen hengittelyn jälkeen mietin, mistä ammennan sen kärsivällisyyden, jolla ilmoitan taaperolle rauhallisesti miljoonannen kerran että EI.

Hyppy ruuhkavuosiin on tuonut mukanaan loputtoman kiireen, sun mun ja lasten harrastukset, uusperheen ongelmat, koulut ja työt. Samalla paino on tippunut jo lähes -10 kg! Siitä on hyvä jatkaa. Tervetuloa seuraamaan kiireen keskellä häärävän uusperheen äidin/äitipuolen elämää. 

Ensimmäinen puolikas

22. raskausviikko. Mennään jo yli puolen välin raskaudessa. Aika on mennyt todella nopeasti. Tuntuu, että juurihan vasta katsoimme ällistyneinä positiivista testiä ja nyt jo masu on sen verran iso, ettei sitä oikein saa enää mihinkään piiloon. Niin kutsutussa nt-ultrassa heinäkuun alussa kaikki näytti oikein hyvältä. Oli hieman hämmentävää kun ruudulle piirtyi kuva pienestä, kovasti jo ihmisen näköisestä sikiöstä, joka hyppi ja pomppi. Mielestäni liikkeiden näkeminen ruudulla oli hämmentävää, sillä vielä tuossa vaiheessa en tuntenut niistä yhtäkään. Luonnollisesti liikkeiden näkeminen oli kuitenkin hienoa. 

 

Nt-ultraan päättyi ensimmäinen raskauskolmannes, joka osaltani oli sujunut oikein mallikkaasti. Varsinaista raskauspahoinvointia etovine oloineen ja oksenteluineen minulla oli noin viikolta 6 viikolle 9. Pahoinvointi oli lähinnä sellaista etovaa oloa, onneksi. Sen sijaan käsitteen ”aamupahoinvointi” totesin olevan erittäin harhaanjohtava, sillä ainakin minä voin huonosti lähinnä iltaisin. Pahoinvoinnin päätyttyä olo oli jotakuinkin normaali. Raskaana olemisen saattoi ikään kuin ”unohtaa”, eli sitä ei tullut miettineeksi aivan joka hetki, eikä aina ihan joka päiväkään. Suunnilleen pahoinvointien päättymisestä alkaen minut valtasi selittämättömän vahva tunne siitä, että tammikuussa meille muuttaisi poikavauva. Kriittisenä luonnontieteilijänä viittasin kuitenkin kintaalla tällaisille aavistuksille. Eihän sitä mistään tuossa vaiheessa olisi vielä voinut tietää.

Toinen raskauskolmannes alkoi yhtä seesteisenä, kuin mitä ensimmäinenkin oli ollut. Nt-ultran jälkeen uskalsin tehdä ensimmäiset, varovaiset hankinnat tulevaa vauvaa varten. Löysin kirpparilta aivan ihanat pienet college-housut ja pienen pääkallopaidan. Heinäkuu meni reippaasti töitä tehden ja Teinin muuttoa puuhatessa. Väsymys alkoi pikkuhiljaa nostaa päätään, mutta ei kuitenkaan ollut mitään poikkeuksellisen rajua. Elokuun alussa Teini muutti opiskelupaikkakunnalleen ja me vietimme Dinosauruksen kanssa kesäloman. Vieraillessamme Dinon kotikonnuilla mukaamme tarttui niin kehtoa, pinnasänkyä kuin syöttötuoliakin. Isältäni saimme vuodesohvan vauvan huoneeseen, Vallilan nettikaupasta maton ja Ikeasta kirjahyllyn. Niin ja siskoltani vaunut. Ja niin, aivan yhtäkkiä vauvan huone näytti siltä, kuin sinne sopisi vauvelin muuttaa vaikka heti. Isompia juttuja hankintalistalle jäi enää lähinnä hoitopöytä. Meillä oli tuuria hankintojen kanssa. Sitä sellaista pientä sälää listalla onkin sitten hurjan paljon vielä.

Noin viikolla 17+enmuistamitä tunsin ensimmäistä kertaa pientä pulputusta ja hipsutusta. Seuraavalla viikolla tuntuivat ensimmäiset, pienen pienet muksahdukset ja muljahdukset. Ihmettelin tuntemuksia tovin, kunnes tuli se valtavan riemun aikaan saanut ahaa-elämys: vauvan liikkeitä! Niitä niiden oli pakko olla. Noin viikolta 19+ eteenpäin liikkeet ovat vahvistuneet hurjasti ja muuttuneet säännöllisiksi. Nyt potkuja ja muksahduksia tuntuu useita kertoja päivässä. 

Jos ensimmäinen puolikas oli raskauden kannalta helppoa aikaa, toinen puolikas on selkeästi kokonaan erilainen. Mitä lähemmäs kolmatta kolmannesta on tultu, sen kipeämpi olen ollut. Selkä kipuilee jotakuinkin kaikissa mahdollisissa asennoissa, samoin lantio. Sellainen hankalasti selitettävä huonovointisuus on läsnä kaiken aikaa, väsymyksestä nyt sitten puhumattakaan. Olen itse yhdistänyt ongelmat johtuvaksi pitkälti nopeasti kasvaneesta masusta. 

Parin viikon takaisessa rakenneultrassa pääsimme taas kurkistamaan pientä ihmettämme. Aavistukseni ja tuntemukseni osuivat oikeaan, kun ultran ruudulle piirtyi terve pieni poika. Olemme molemmat olleet innoissamme saamastamme poikalupauksesta jopa siinä määrin, että sorruimme ostamaan sinisiä paitoja tulevalle pikkuiselle. Oli todella helpottavaa kuulla kaiken näyttävän oikein hyvältä. Perussairaudestani ja sen mukanaan tuomista riskeistä johtuen sikiön sykettä on seurattu neuvolassa tiiviisti aina viikolta 15 alkaen ja tullaan seuraamaan viikolle 25 saakka. Tähän mennessä kaikki on ollut juuri niin kuin pitääkin. 

Viimeinen kolmannes hieman hirvittää, sillä selkään ja lonkkaan kohdistuva paine ei tästä ainakaan helpota. Toisaalta taas koko ajan vahvistuvia liikkeitä ja kasvavaa vatsaa on ilo seurata. Odotamme jo malttamattomina ensi tammikuuta ja sitä, että pääsemme todella tapaamaan uuden perheenjäsenemme. Sitä ennen ainakin minä odottelen ensi viikkoa, että pääsen tilaamaan äitiyspakkauksen. On ihanaa päästä hypistelemään pienen pieniä vaatteita ja tarvikkeita.

Muutoksen tuulet

Edellisestä päivityksestä on aikaa yli kolme kuukautta ja voi jestas, miten paljon isoja elämänmuutoksia muutamaan kuukauteen mahtuu! Meillä on koko elämä saanut ihan uuden suunnan. Maalis-huhtikuun korkeakoulujen yhteishaussa laitoin piruuttani paperit vetämään Helsinkiin, DIAKiin terveydenhoitajaksi. Olen lapsesta asti haaveillut työstä sosiaali- ja terveysalalla, lääkärinä tai terveydenhoitajana. Sittemmin elämä on vienyt moneen muuhun suuntaan, mutta nyt, mittariin pärähdettyä 30 päätin että nyt tai ei koskaan. 

Sain kutsun ennakkovalintakokeeseen, joka suoritettiin kotona koneella. Koe sisälsi osiot suomen- ja englanninkielestä, sekä matematiikasta. Omasta mielestäni suoriuduin kokeesta keskinkertaisesti, enkä ajatellut asiaa sen enempää. Keskinkertainen suoritus tai ei, se toi paikan soveltuvuuskokeeseen. Koe alkoi epäinhimillisen aikaisin, puoli kahdeksalta. Ei se sinänsä, mutta täältä Länsi-Uudenmaan perämetsistä matkaa oppilaitokselle kertyi kaiken kaikkiaan lähes kaksi tuntia. Päätin oppilaitoksen ovesta sisään kävellessäni, että väsymys on vain mielentila, enkä anna sen häiritä. Hyvä päätös, pääsykoe meni kohtalaisen hyvin ja juhannuksen jälkeisellä viikolla tieto lopulta tuli. Minä pääsin! Elokuun lopussa aloitan terveydenhoitaja opinnot. 

Aiemmassa päivityksessä kevään kuulumisista mainitsinkin vauvahaaveidemme edenneen lääkäriaikaan asti. Huhtikuun alussa olimme lääkärissä ihmettelemässä, kun mitään ei kuulu eikä näy. Saimme lähetteen paikallisen sairaalan naistentautien osastolle lapsettomuuden jatkotutkimuksiin, kun terveysasemalla otetuista peruslabroista ei löytynyt mitään, mikä olisi selittänyt hankaluuden tulla raskaaksi. Saimme ajan naistentautien osastolle yllättävän nopeasti ja jo parin viikon päästä postilaatikossa komeili monen monta esitäytettävää lippua ja lappua sisältänyt kirje. Saimme ajan toukokuun 28. päivälle. Sitä ennen Dinosauruksen tuli antaa spermanäyte Helsingissä Naistenklinikalla ja meidän molempien tuli käydä todella laajoissa verikokeissa. Ja mehän teimme työtä käskettyä. 

Ajan saaminen sairaalaan helpotti meitä molempia. Nyt saisimme, jos emme apua, niin toivottavasti ainakin selityksen sille, miksi mitään ei kuulu. Toivoimme luonnollisesti, että syy olisi jokin sellainen, jolle voisi tehdä jotain ja sitä myöten jonakin päivänä meilläkin tuhisisi pieni ihme. Me emme koskaan päässeet sairaalaan tutkimuksiin asti. 

Perjantaina 12.5. teimme lähtöä viikonloppuvaellukselle Isojärven kansallispuistoon. Olin ollut koko edellisen viikon poikkeuksellisen pirteä ja tehokas. Asunto oli siivottu, töissä kaikki rästihommat hoidettu. Nukuin ehkä 5 tuntia yössä, eikä minua siltikään väsyttänyt. Yleensä aamusta alkavia, lähes kellontarkkoja kuukautisia ei kuulunut eikä näkynyt. Tein raskaustestin varmuuden vuoksi. ”Raskaana”. Olimme ällistyneitä. Pällistelimme testiä ja toisiamme, emmekä oikein tienneet, pitäisikö nyt hyppiä riemusta, vai kenties itkeä? Lopulta päätin suhtautua asiaan tyylilleni uskollisena, rauhallisesti ja varovaisen innostuneesti. Olin tuskallisen tietoinen sairauksieni aiheuttamasta keskenmenoriskistä ja ihan alkuun en oikeastaan edes halunnut ajatella koko raskautta. Jos se kuitenkin päättyisi keskenmenoon. Peloista huolimatta keskenmenoa ei ole tullut. Tällä viikolla päättyy ensimmäinen kolmannes. Joko sitä uskaltaisi ryhtyä tekemään pieniä hankintoja tulevaa ihmettä varten?

Perheenlisäys ja ennen kaikkea opiskelupaikka Helsingissä vaatii meitä vaihtamaan paikkakuntaa lähemmäs oppilaitosta. Ynnäilimme ja ynnäilimme arkemme kustannuksia kuukauden ajalta ja sen perusteella haimme asuntoa vähän yhdeltä jos toiselta vuokranantajalta. Lopulta tärppäsi ja saimme asunnon Vantaalta, läheltä juna-asemaa. Asunto on kalliimman puoleinen, mutta sijainniltaan lähes täydellinen. Teinin varmistettua itselleen opiskelupaikan Pohjanmaalta päätimme, että mahdumme tästä eteenpäinkin kolmioon. Sopu sijaa antaa ja silleen. 

Luonnollisesti olisi vähintäänkin upeaa, jos voisimme asua sen verran isommassa asunnossa, että säännöllisesti luonamme vierailevilla Dinosauruksen lapsillakin olisi oma huone täällä. Valitettavasti pk-seudun vuokratasolla meillä ei kuitenkaan yksinkertaisesti ole mahdollisuuksia maksaa yhdestä ylimääräisestä huoneesta, joka kaikesta huolimatta olisi tyhjänä yli 80 % ajasta. Yhtä huonetta tärkeämpänä pidimme asunnon sijaintia, joka tällä hetkellä näyttäisi olevan sellainen, että niin Dinosauruksen äidillään asuvat lapset kuin Pohjanmaalle muuttava Teinikin pääsisi jatkossa luoksemme suoraan yhdellä junalla. Helpottaa muuten kummasti kaikkien elämää, kun tähän saakka lapsia on haettu ja viety lähimmälle juna-asemalle, joka on vajaan tunnin ajomatkan päässä. Muuttamaan pääsemme näillä näkymin elokuun puolivälissä. 

Isoja elämänmuutoksia on tiedossa kertaheitolla useampi. Odotamme tulevaa syksyä innolla, mutta samalla hieman hirvittää. Miten me pärjäämme kasvavien asuinkustannusten kanssa?

Kevät kuulumisia

”Mä muutan teille”

Alkuvuosi on ollut kiireistä aikaa. Tammikuun alussa Dinosauruksen vanhin tytär pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa silloisella asuinpaikkakunnallaan ja muutti meille. Siitä saakka meillä on opeteltu elämään uusperheessä, jossa tätä nykyä asuu myös alaikäinen huollettava. Minua teinin muutto hieman stressasi. Jännitin sitä, miten saan luotua yhteyden kovia kokeneeseen teiniin. Lopulta aristin myös sitä, että minulla ei ole omia lapsia. Miten sopeutuisin lapsiperheen arkeen? Osittain pelkoon vaikutti myös se, että meille markkinoitiin kuvaa hankalasta teinistä, jonka kanssa kukaan ei pärjää ja joka kannattaisi ennemmin sijoittaa laitokseen kuin isälleen. Me halusimme kuitenkin vielä yrittää, sillä pidämme laitosta todella äärimmäisenä ratkaisuna. 

Tammikuun alussa, joululomien jälkeen, meille muutti sosiaalinen, omatoiminen ja reipas nuori. Omat pelkoni osoittautuivat aiheettomiksi ja saimme Teinin kanssa nopeasti luotua suhteen, jossa yhteisymmärryksessä kaikesta voi puhua. Meillä jutellaan niin kuukautisista kuin poikaystävistä ja siitä, miltä tuntuu asua meidän kanssa. Teini on selkeästi kaivannut arkea ja ympäristöä, jossa asioista voidaan puhua ja jossa häneen luotetaan. Me emme vielä tänäkään päivänä ymmärrä, missä vaiheessa kukaan on saanut käsityksen siitä, ettei lapsen kanssa pärjää. 

Dinosauruksella on muutama ominaisuus, jotka oikein kanavoituna ovat hyviä ja tuotteliaita, mutta korostuessaan harvinaisen hankalia ja kuormittavia. Dinosaurus on ylivilkas ja hänen on vaikea keskittyä. Alkuvuoden stressi johti oireiden pahenemiseen, jolloin arjesta ja työstä tuli todella haasteellisia. Tavarat katoilivat yhtenään, aikataulut unohtuivat, sovituista asioita kiinni pitäminen oli lähes mahdotonta. Pinna paloi herkästi, kun Dinosaurus tuskastui niin omaan levottomuuteensa, kuin siihen että asiat eivät edenneet hänen toivomallaan tahdilla. Lopulta ei ollut enää muuta vaihtoehtoa, kuin varata aika lääkärille. ADHD. Se ei tullut yllätyksenä, vaan lähinnä helpotuksena. Olihan tätä epäilty jo kahden vuoden ajan ja nyt siihen vihdoin saataisiin apua. 

Osittain hoitamaton ADHD ja osin ihan muut seikat parisuhteessa ajoivat meidät tammikuussa pariterapiaan. Löysimme kertaheitolla aivan loistavan terapeutin, jonka kanssa on helppo käydä läpi kipeitäkin asioita. Terapia on tuonut jo nyt, muutamassa kuukaudessa, toivottua apua parisuhteeseen ja auttanut käsittelemään mm. Dinosauruksen ADHD:n mukanaan tuomia haasteita. Etenkin niitä haasteita, joiden kanssa on vain pakko opetella elämään. 

Pikkuhiljaa talven mittaan arki asettui omiin uomiinsa ja ylimääräinen stressikin helpotti. Olen tehnyt hurjasti töitä, mikä on kostautunut limapussintulehduksena vasemmassa olkapäässä ja lonkassa. Töiden ja kaiken muun ohella hääsuunnittelu on ollut taka-alalla, mutta nyt sitäkin ollaan herättelemässä pikkuhiljaa. Pakkokin, muutenhan tässä tulee herranjestas kiire! Alkukevään aikana olen ehtinyt sovittamaan pukuja ja katsastamaan vielä yhden juhlapaikan. Näistä lisää myöhemmin. 

Myös toiveet perheenlisäyksestä ovat menneet eteenpäin. Ehkäisy lopetettiin toukokuussa 2016 ja sen jälkeen olemme yrittäneet. Ja yrittäneet. Ja yrittäneet, tuloksetta. Kun yritystä alkaa vihdoin olla takana se maaginen vuosi, olemme saaneet ajan lääkärille. Huhtikuun alussa olevalle lääkäriajalle on ladattu suuret odotukset. En odota ihmettä, mutta sitä, että tutkimukset aloitettaisiin ja pääsisimme eteenpäin tässä asiassa. Ja ehkä jonain päivänä synnäriltä kotiin oman pienen ihmeemme kanssa. 

Jännityksellä odotamme, mitä loppuvuosi tuo tullessaan.