Ruuhkavuodet

Vauvavuosi kului hurjaa vauhtia ja viimein tammikuussa oli edessä Naperon ensimmäinen päiväkotipäivä. Me valitsimme päiväkodiksi yksityisen päiväkodin, jossa lapsiryhmät ovat kunnallista päiväkotia pienemmät. Napero on kuulemma viihtynyt mukavasti ja meistä vanhemmistakin tuntuu, että lapsi on hyötynyt päiväkodissa olosta. Äidille sen sijaan pienen lapsen päivähoitoon laitto on ollut vaikeaa. 

Vauvavuoden ensimmäiset kuukaudet ovat näin jälkikäteen hämärän peitossa. Valvominen ja uuden elämän opettelu veivät ne vähätkin voimavarat, joita sillä hetkellä oli. Samoin toipuminen synnytyksestä ja raskausmyrkytyksestä ottivat oman aikansa. Ennen synnytystä ajattelin, että kirjoitan blogia tiiviisti koko vauvavuoden ajan, jotta muistot jäävät jonnekin talteen. Lopulta asiat kuitenkin tuntuivat niin kovin henkilökohtaisilta, etten saanut niitä paperille mitenkäänpäin järkevästi. Puhumattakaan, että kirjoituksista olisi saanut koostettua mitään julkaisukelpoista. Myöhemmin lakkasin edes yrittämästä ja päätin keskittyä äitiyteen, sekä häiden suunnitteluun täysillä. Kirjoittaisin sitten taas, kun siltä tuntuisi. 

Naperon kasvua ja kehitystä on ollut hienoa seurata vierestä. Sitä lapsen intoa ja onnistumisen riemua, kun uutta asiaa opetellaan sata lasissa. Lapsen uteliaisuudesta ja luovuudesta me aikuisetkin voisimme ottaa välillä mallia. En koskaan uskonut, että vessapaperirullan hylsy voisi olla niin ylitsepääsemättömän mielenkiintoinen, ennen kuin seurasin vierestä pientä poikaa, joka pyöritteli hylsyä minuutti kaupalla kädessään kuin suurinta aarrettaan. 

Ensimmäisen vuotensa aikana Napero oppi liikkumaan ensin peruuttaen, myöhemmin ryöminnän ja konttauksen kautta tuen kanssa kävellen. Ensimmäisiä tavuja ja sanoja alkoi tulla joulun tietämillä. En olisi koskaan uskonut, kuinka ylpeäksi pelkkä istumaan nousu voi vanhemman tehdä. Ihan mahtavaa. Niistä hääkuvista, joissa Napero on mukana, tuli Isin ja Äidin ehdottomia suosikkeja. 

Mutta on äitiyteen mahtunut myös huonoja hetkiä. Hetkiä, kun on tehnyt mieli pakata tavaransa ja vain häipyä. Etenkin ensimmäiset kuukaudet ottivat koville, kun kaikki oli uutta ja toisaalta tukiverkko kaukana. Vieläkin on hetkiä, kun äitinä tunnen oloni hiukan yksinäiseksi. Äitikavereita on, mutta suurin osa heistä asuu toisilla paikkakunnilla, jolloin yhteydenpito tapahtuu pääasiassa verkon välityksellä. Kaipaan kahvitteluja ja yhdessä vietettyä aikaa. Ja sitten on päiviä, kun taapero koettelee kärsivällisyyttä oikein toden teolla ja sataan laskemisen, sekä rauhallisen hengittelyn jälkeen mietin, mistä ammennan sen kärsivällisyyden, jolla ilmoitan taaperolle rauhallisesti miljoonannen kerran että EI.

Hyppy ruuhkavuosiin on tuonut mukanaan loputtoman kiireen, sun mun ja lasten harrastukset, uusperheen ongelmat, koulut ja työt. Samalla paino on tippunut jo lähes -10 kg! Siitä on hyvä jatkaa. Tervetuloa seuraamaan kiireen keskellä häärävän uusperheen äidin/äitipuolen elämää. 

Vauvan kanssa uimassa

Kun raskaustesti reilu vuosi sitten näytti plussaa, en tiennyt juuri mitään siitä, millainen vanhempi haluaisin olla. Sen kuitenkin tiesin, että uimaan meidän on vauvan kanssa päästävä. Mieleeni ei edes juolahtanut, että vauvahan ei välttämättä tykkää vedestä. Kun Rölli pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen lopulta syntyi, rupesin heti selvittämään löytyykö kotikonnuiltamme vauvauintia ja koska sellaisen voisi aloittaa. 

Jo heti ensimmäisistä kotona olleista kylpyhetkistä alkaen oli selvää, että Rölli rakastaa vettä ja kylpemistä (onneksi). Suihkussa alettiin käymään Röllin ollessa noin 2,5 kk, mutta kylpeminen on selkeästi enemmän vauvan mieleen. Onneksi vauvauintiryhmä löytyi ihan tästä omalta kylältä ja toukokuun ryhmässä oli vielä vapaita paikkoja. Huhtikuun puolivälissä olleilta lapsimessuilta löysimme Röllille sopivan uimapuvun, sekä uimavaipan. Kun äitikin vielä mahtui vanhaan uimapukuunsa, olimme valmiita aloittamaan vauvauinnin. 

Vauvauinnin edellytyksenä on, että lapsella on ikää vähintään 3 kuukautta ja painoa ainakin 5 kiloa. Vaikka vauvauinnissa käytetyn altaan vesi on lämmitetty 32 asteeseen, on se silti reilusti ruumiinlämpöä alhaisempi. Viisikiloisen vauvan ruumiinlämpö pysyy jotakuinkin tasaisena jonkin aikaa, ennen kuin vauva alkaa jäähtyä. Vauvauinti on kestoltaan puolituntia juuri tuon jäähtymisen minimoimiseksi. Sitä paitsi, uiminen on vauvalle raskasta. Allasympäristö on vieras, melua ja vieraita ihmisiä on paljon ja niin edelleen.

Rölli oli uinnin alkaessa 3,5 kk ja painoi noin 7 kg. Ensimmäisellä ja toisella kerralla opettelimme lähinnä pitämään Rölliä oikein ja totuttelimme allasympäristöön vauvan kanssa. Viime lauantaina olleella kolmannella uintikerralla harjoittelimme jo ”kannutusta”. Siinä lapsen pään ja kasvojen yli kaadetaan vettä niin, että lapsi pidättää hengitystä. Sen on tarkoitus orientoida lasta myöhemmin edessä oleviin sukellusharjoituksiin. Kerta toisensa jälkeen Rölli on ollut rennompi ja viime lauantaina uskalsi jo hieman läiskytellä vettä. Meillä uintikerta kestää yleensä noin 20 minuuttia, jonka jälkeen nälkä yllättää ja väsykin alkaa olla jo aika kova. 

Vaikka uintikertoja on ollut vasta muutama, ovat ne mielestäni tukeneet Röllin motorista kehitystä. Rölli tykkää uida vatsallaan, jolloin päätä on pakko kannattaa enemmän, kuin aikaisemmin. Sen myötä Rölli on alkanut kannattaa päätä kotonakin todella hienosti. Samoin jalat ovat alkaneet löytyä pikkuhiljaa. Vauvan kantamiseen pesutiloista uima-altaalle käytän turvakaukaloa. Kiedon Röllin isoon pyyhkeeseen ja laitan nyytin kaukaloon. Pyyhkeeseen käärittynä vauva ei palele, eikä liukastumistakaan tarvitse samalla tavalla pelätä, kun vauva on kaukalossa. 

Pientä takapakkia uintiharrastuksemme otti, kun kotikuntamme lopetti yhteistyön uinteja järjestäneen yrityksen kanssa. Tämä tarkoittaa meille uuden uintiryhmän etsimistä lähikunnista ja jatkossa vähintään puolen tunnin ajomatkaa uimahallille. Rölli on kuitenkin nauttinut uinneista niin paljon, että jatkamme uintia kesätauon jälkeen. Toivottavasti löydämme sopivan ryhmän.

Neljä kuukautta vauva-arkea

Röllin syntymästä on kulunut 4 kuukautta. Aika on mennyt ihan hurjan nopeasti. Elimme Pohjalaisen kanssa vauvakuplassa ensimmäiset kolme viikkoa, kun hän piti isyyslomaansa. Sen jälkeen olemme pikkuhiljaa opetelleet elämään arkea pienen vauvan kanssa. Monet rutiinit ovat menneet uusiksi ja arjesta on tullut aikataulutetumpaa, kun pelkkä ovesta ulos astuminen vaatii suunnittelua ja valmistautumista enemmän kuin aiemmin. 

Jo paljon ennen Röllin syntymää varoiteltiin, kuinka kavereista iso osa katoaa vauvan syntymän myötä. Tavallaan ymmärtäisin tämän, sillä vasta nyt, neljä kuukautta vauvan ilmaantumisen jälkeen arki alkaa olla sen verran rutinoitunutta, että tilaa on pikkuhiljaa kaikelle muullekin. Niin kuin vaikkapa niille kavereille. Olen onnellisessa asemassa siinä, että ainakaan toistaiseksi ystävät eivät ole hylänneet minua vauvasta huolimatta. Päinvastoin, he ovat olleet hyvin ymmärtäväisiä ja siitä olen todella kiitollinen. 

Aikuisen elämässä neljä kuukautta on suhteellisen lyhyt aika, mutta vauvan elämässä se on pieni ikuisuus. Nelikuinen Rölli on valovuoden tänään syntyvää vauvaa edellä. Muistan varmasti vielä kiikkustuolissakin, kun eräänä helmikuisena iltapäivänä se välähti, Röllin ensimmäinen hymy. Katseellaan Rölli alkoi seurata leluja hieman myöhemmin. 

Parikuisena erilaisten itkujen tilalle alkoi tulla äänteitä niin, että kolmekuisesta eteenpäin Rölli ei juuri enää ole itkenyt, vaan viestii erilaisilla äänteillä, mitä tahtoo. Useimmiten viestiminen on nälkää, tai hän kaipaa seuraa. Minusta on ollut kiehtovaa huomata, miten lapsen erilaisia äännähdyksiä ja itkuja oppii tulkitsemaan. Pohjalainen on edelleen hämmästynyt, kun muutamasta äännähdyksestä jo tiedän, onko lapsella nälkä, kaipaako hän seuraa, vai mistä on kyse. 

Parikuisesta eteenpäin aloimme treenata vatsallaan oloa. Alkuun Rölli ei viihtynyt vatsallaan minuuttia kauempaa, mutta mitä enemmän niskan ja selän lihakset vahvistuivat, sitä paremmin pää pysyi ylhäällä ja sen myötä vatsallaankin on ollut mukavampi olla. 2,5 kuisena vatsallaan oleminen otti hieman ”takapakkia” Röllin opittua kääntymään itse vatsalta takaisin selälleen. Mikä läpimurto! Enää ei tarvitse olla vatsallaan yhtään kauempaa kuin itse tahtoo. Ja alkuunhan ei tahdottu. 

Huhtikuun aikana, Röllin ollessa kolmen kuukauden, puheen kehitys meni hurjasti eteenpäin. Uusia äänteitä tuli jatkuvasti ja niistä valikoitui vauvan omat suosikit. Olemme Pohjalaisen kanssa molemmat oppineet puhumaan noin vuoden vanhana ja onkin jännittävää nähdä, seuraako lapsi perässä. Jokeltelun ohella Rölli oppi pikkuhiljaa hallitsemaan käsiään ja ennen kaikkea pitämään kädessään lelua (ja viemään lelut suuhun). Myös pään kannattelu päinmakuulla kehittyi ja sitä myöten vatsallaan olo alkoi taas kiinnostaa. 

Tänään Röllillä on ikää 4 kk ja yksi viikko. Olimme juuri neuvolalääkärillä, jossa pituutta oli kertynyt 64,5 cm ja painoa 7,3 kg. Kasvu on ollut koko ajan tasaista, noin kilo kuukaudessa ja 2-3 cm pituutta samassa ajassa. Viime viikolla Rölli oppi kääntymään kyljelleen ja lähes välittömästi kierähtämään selältä vatsalleen. Nyt hinku olisi kova eteenpäin ja ensimmäisiä ryömimisliikkeitä onkin tapailtu jo, joskaan eteenpäin ei olla vielä päästy. Kauhulla olen katsellut ympärilleni kotona ja miettinyt, kuinka nuo ja nämä ja ainakin tuo on nostettava ylemmäs tai laitettava laatikkoihin suojaan pikimmiten. En usko, että menee enää kovinkaan kauaa, kun liikkeelle lähdetään.

Rölli

”Odotan tulevaa synnytystä positiivisella, jännittyneellä mielellä. Toivon synnytyksen olevan positiivinen kokemus. Jotta kokemus olisi positiivinen, haluan että minut pidetään ajantasalla koko ajan. Haluan pärjätä ilman kivunlievitystä mahdollisimman pitkälle, pyydän itse haluamaani kivunlievitystä kun koen sen tarpeelliseksi tai pyydän neuvoa asiassa. Odotan jo innolla uuden perheenjäsenemme tapaamista ja toivon, että minua hoitava kätilö kunnioittaa päätöstäni osittaisimetyksestä”

Maanantai 8.1. kello 10: Ballonki

Lääkäri ultrasi todeten, että vauva oli edelleen raivotarjonnassa. Tieto ei yllättänyt, sillä niin hän oli ollut jo raskausviikolta 27 eteenpäin. Edellisen viikon painoarvio oli ollut hieman reilut kolme kiloa. Nyt lääkäri sai arvioksi 4 kg. Tarkkaan arvioon tarvittavista kolmesta mitasta (pää, vatsanympärys, reisiluunmitta) jokin jäi vauvan asennon vuoksi saamatta, joten arvio oli parhaimmillaankin vain vähän sinnepäin. Lääkäri itse epäili vatsaa tunnusteltuaan, että vauvan syntymäpaino olisi jossain 3,8-3,9 kg välillä. Luulen, että lääkärin näkemykseen vaikutti paljon myös tieto raskausdiabeteksestäni. Ovathan radivauvat yleensä hieman isompia (kuulemma).

Painoarvion yhteydessä todettiin, että vauva voi raskausmyrkytyksestä ja verenpainelääkityksestä huolimatta oikein hyvin. Syke oli rauhallinen ja liikettä näkyi sopivasti. Mitään estettä käynnistykselle ei ollut, joten ballonki laitettiin paikoilleen. Olen kuullut useita kauhutarinoita ballongin laitosta, mutta minun kohdallani se oli helppo juttu. Kohdunkaulaa oli jäljellä vielä aika paljon, mutta se oli sormen leveyden verran auki. Ballonki sujahti paikoilleen ja täytettiin. Siitä ulkopuolelle jäävä naru teipattiin reiteen niin, että ballonkiin kohdistui pieni veto koko ajan. Seuraavat tunnit kuluisivat narua nykien, jotta vedon aiheuttama paine ei loppuisi. Minut siirrettiin osastolle odottelemaan tilanteen kehittymistä. Pohjalainen lähti hakemaan kotiin jäänyttä sairaalakassia ja viemään kissaa hoitoon. 

8.1. kello 15: Kipupiikki

Noin tunti ballongin laiton jälkeen alkoivat supistukset. Niitä tuli jotakuinkin 10 minuutin välein ja ne olivat suhteellisen kivuliaita, mutta kuitenkin vielä siedettäviä. Huoneessa puolen tunnin – tunnin välein ravannut kätilö ohjeisti rohkeasti pyytämään kivunlievitystä heti, kun siltä tuntui. Kuulemma kipupiikkejä voitaisiin antaa vaikka heti. Kieltäydyin tarjotusta lääkkeestä ja pyysin saada lämpöpussin sekä jumppapallon. Molemmat tuotiin pikapuoliin. Olin niin kovin toivonut voivani olla synnytyksen alettua mahdollisimman pitkään kotona, että oli hienoinen pettymys, etten päässytkään kotiin odottelemaan ballongin tippumista. Vieraassa ympäristössä lääkkeitä enemmän kaipasin puolison läsnäoloa. 

Olin jatkuvasti kiinni mittarissa, joka mittasi verenpainetta 10-15 minuutin välein. Monitori lähetti tiedot myös minua hoitaneelle kätilölle, joka seurasi tilanteen kehittymistä. Jumppapallolla lantion heijaaminen ja lämpöpussi riittivät kivunlievitykseen mielestäni oikein mainiosti. Lounaan aikoihin kätilö ohjeisti syömään kevyesti, jotta synnytyksen alettua ei tarvitsisi kärsiä huonosta olosta. Eipä sinänsä, 10 minuutin välein tulevien supistusten kanssa ei juuri ollut nälkäkään. Telkkarin ”laatuviihteestä” huolimatta aika tuntui matelevan. 

Noin kolmen pintaan iltapäivällä kätilö marssi huoneeseen kipupiikin kanssa. Verenpaineet olivat karua luettavaa, 200/110. Lääkäriä oli konsultoitu ja hän oli sitä mieltä, että nyt aloitetaan lääkkeellinen kivunlievitys, koska minun pitäisi kuulemma levätä. Verenpaineiden ja raskausmyrkytyksenkin vuoksi aloin kieltämättä olla jo aika väsynyt, joten kipupiikki oli ihan tervetullut. Supistusten aiheuttama kipu loppui lähes heti… ja niin loppuivat supistuksetkin. Jossain välissä anestesialääkäri kävi laittamassa tipan, kun kätilö ei ollut siinä pienten verisuonieni vuoksi onnistunut. Pohjalainen saapui osastolle neljältä ja loppuillan vietimme katsoen telkkarista milloin mitäkin remonttiohjelmaa. Yhdeksän jälkeen illalla Pohjalainen suuntasi kotiin nukkumaan ja minä jäin osastolle. Yöllä taisin herätä ehkä kerran tai kaksi. 

Tiistai 9.1. kello 10: Kalvojen puhkaisu

Aamun tullen supistuksia ei edelleenkään näkynyt eikä kuulunut. Vauva voi edelleen hyvin, mutta oma oloni alkoi olla aika sekava. Sain vaivoin kerrottua ihan liian aikaisin verikokeita ottamaan tulleelle labrahoitajalle henkilötunnukseni. Pohjalainen tuli hieman ennen yhdeksää ja samoihin aikoihin kätilö kävi katsomassa ballongin tilannetta. Pienen nykimisen tuloksena ballonki lähti irti ja jäimme odottelemaan lääkäriä. Ballonki ei ollut avannut kohdunkaulaa toivotulla tavalla, mutta sen verran kuitenkin, että kalvot saatiin puhkaistua. Käytännössä tämä tehtiin asettamalla vauvan päähän ”pinni”, jonka avulla vauvan sykettä pystyttiin jatkossa seuraamaan tarkemmin. Pinnin asettamisen jälkeen vauva pyöritteli vinhasti päätään, joten ilmeisesti toimenpide ei ollut mieluinen hänellekään. 

Aikaa annettiin neljä tuntia. Jos kahteen mennessä ei olisi tapahtunut mitään, aloitettaisiin lääkkeellinen käynnistys. Telkkarista tuli edellisen illan ohjelmat uusintana. Minua se ei niinkään haitannut, sillä en muistanut edellisenä iltana katsotuista ohjelmista juuri mitään. En nytkään jaksanut keskittyä katsomaan niitä, sitä paitsi en edelleenkään nähnyt lukea tekstitystä. Päänsärystä johtuen en myöskään voinut pitkiä aikoja tuijottaa välkkyvää ruutua. Käytin aikaa lepäämiseen, nukkumiseen ja sen toivomiseen, että synnytys vihdoin ja viimein käynnistyisi. 

Kahdelta lääkäri kävi toteamassa, että synnytys ei ollut edelleenkään käynnistynyt. Labrasta tulleiden tulosten mukaan proteiinien eritys oli vuorokaudessa lähes kaksinkertaistunut. Punasolut kuulemma hajosivat normaalia nopeammin, jonka takia hemoglobiini laski. Samoin laskivat trombosyytit. Kysyttäessä valittelin hieman sekavaa oloa. Refleksit todettiin raskausmyrkytykselle tyypillisesti ylivilkkaiksi ja lääkäri huolestui silmin nähden palelua muistuttavasta lihasten nykimisestä. Lääkkeellistä käynnistystä päätettiin lykätä ja lääkäri yhdessä kahden muun lääkärin ja kätilön kanssa lähtivät pohtimaan tilannetta. 

9.1. kello 15.40: kiireellinen sektio

Reilua tuntia myöhemmin lääkärit ja kätilö tulivat kertomaan, että tilanteen huomioon ottaen lääkkeellisen käynnistyksen sijaan on päädytty kiireelliseen sektioon. Myrkytystila oli lähtenyt etenemään ennakoitua nopeammin ja sillä hetkellä tärkeintä oli saada vauva ulos ja lääkärin sanoin ”päättää raskaus”. Kysyin, mitä sektio tarkalleen ottaen toimenpiteenä tarkoittaa ja sain vastaukseksi että se on ihan tavallinen sektio. Näin jälkikäteen pidän vastausta lähinnä huonona vitsinä. Jos olisin tiennyt millainen toimenpide sektio on, en olisi kysynyt asiaa. Lääkärin vastaus johti myös tilanteeseen, jossa kaikki sektioon liittyvät toimenpiteet ja asiat tulivat enemmän ja vähemmän yllätyksenä, eikä minulla ollut mahdollisuutta varautua niihin. Järjestelmällisenä ja suunnitelmallisena ihmisenä minusta tuntui, että kontrollin menetyksen lisäksi menetin mahdollisuuden valmistautua ja sopeutua käsillä olevaan tilanteeseen. 

Sektiopäätöstä seurasi hirveä kuhina ja härdelli. Huoneeseen marssi kätilöä ja hoitajaa. Laitettiin esilääkettä, virtsakatetria ja mitä kaikkea. Pohjalainen oli lähtenyt syömään hieman kahden jälkeen. Kuulin kätilön voivottelevan, että ehtiiköhän isä ollenkaan synnytykseen mukaan. Ilmoitin painokkaasti, että olen toimittanut etukäteen sairaalalle isän yhteystiedot ja että sektiota ei tehdä ennen kuin hän on paikalla. Pohjalainen marssi ovesta sisään jotakuinkin samaan aikaan, kun kätilö oli lähdössä soittamaan hänelle. Minut vietiin leikkaussaliin, jonne Pohjalainen saapui hieman myöhemmin yltä päältä suojatamineissa. 

9.1. kello 16.24: Rölli, 49 cm/3275 g

Leikkaussalissa anestesialääkäri taivasteli edellisenä päivänä ilmeisesti vähän sinnepäin laitettua tippakatetria. Uusi tippa laitettiin ja nesteytys aloitettiin. Samalla meni vissiin jotain antibioottia ja muita lääkkeitä myös. Sektio tehtiin hereillä ja kivunlievityksenä oli spinaali. Olin aika pihalla ympärillä tapahtuvista asioista ja tilanteesta muutenkin. Spinaalin laittaminen ei sattunut, tai ainakaan en muista että se olisi sattunut. Puutumisen astetta seurattiin kylmällä rätillä. Kun vatsan alue olisi riittävän puutunut, en tuntisi enää kylmää. Enkä tuntenut. Kuulemma kosketuksen ja paineen tuntisin kyllä. Kumpaakaan en muista havainneeni. Toisaalta muistikuvani koko päivältä ovat hyvin hataria. Myöhemmin papereista olen lukenut, että sektio aloitettiin klo 16.22 ja kaksi minuuttia myöhemmin syntyi Rölli. 

Rölli on 10 pisteen lapsi, joka alkoi hengittää aivan itse välittömästi syntymän jälkeen. Vauvaa näytettiin heti vatsasta oton jälkeen ja muistan nähneeni vaalean mytyn, jolla oli todella paksu tumma tukka. Taivastelimme tukan määrää yhdessä Pohjalaisen kanssa. Olen kuulemma saanut Röllin syliin heti syntymän jälkeen. Valitettavasti näin jälkikäteen en muista tästä juuri mitään. Se harmittaa vietävästi. 

Pohjalainen lähti Röllin mukana punnitsemaan ja mittaamaan häntä. Oli kuulemma saanut leikata napanuorankin. En osaa yhtään sanoa, kuinka kauan sektio kesti vielä vauvan syntymän jälkeen, mutta Pohjalainen sanoi pitäneensä vauvaa paitansa alla rinta vasten ainakin tunnin tai pari. Tämän jälkeen isä ja lapsi saivat luvan tulla seurakseni heräämöön, jonne minut oli kärrätty jonkin verran aiemmin. Heräämössä oli mahdollisuus myös ensi imetykseen. 

Tuijottelimme vauvaa haltioituneina pitkän tovin, kunnes siirryimme koko perhe osastolle. Saimme perhehuoneen, niin Pohjalainenkin sai jäädä sairaalaan. Onneksi näin, sillä sektion jälkeen olin pari päivää todella kipuinen, enkä olisi selvinnyt vauvan hoidosta ilman apua.

Viimeiset viikot

Kuten edellisessä päivityksessä uumoilinkin, raskauden viimeinen kolmannes oli kaikkein raskain. Syyskuun loppupuolella liitoskivut olivat jo aikamoiset. Niiden, sekä viikolla 24 alkaneiden kivuliaiden supistusten takia jouduin lopulta jäämään sairaslomalle lokakuun alussa. Alkuun sairaslomia ketjutettiin, määräten aina kaksi viikkoa eteenpäin. Fysioterapiasta, jumpasta, levosta ja särkylääkkeistä huolimatta en enää palannut töihin, vaan olin sairaslomalla aina äitiysloman alkuun saakka (eli marraskuun loppuun). Sairasloman tuoman levon myötä supistukset onneksi harvenivat ja lopulta loppuivat, mutta liitoskipuja lepo ei helpottanut juurikaan. 

Henkisesti sairasloma ja töistä pois jääminen oli raskasta. Ehkä yksi raskaimmista asioista koko raskausaikana. En ole tottunut olemaan paikoillani, enkä vain kotona. Syksyn alussa tein töitä, opiskelin kahta tutkintoa, hoidin luottamustehtäviä järjestöissä ynnä muuta. Niistä luopuminen stressin vähentämiseksi otti koville. Ensimmäisenä sairaslomapäivänä istuin kotona sohvalla tuijottaen netflixiä ja mietin, että mitä ihmettä tekisin seuraavan vuoden? Miten saan ajan kulumaan?

Saihan sen. Oli itseasiassa ihan mukavaa keskittyä hetki vain omaan itseensä. Pohdin raskautta, tulevaa vauva-arkea ja ennen kaikkea, laitoin kotia vauvaa varten. Sisustin vauvan huonetta, eli ravasin siskoni kanssa ikeassa tämän tästä hakemassa milloin hoitopöytää ja milloin muuta pientä tarpeellista. Käytin aikaa myös kavereiden tapaamiseen, sillä olihan käsillä viimeiset hetket ennen vauvan syntymää. Koska sairaslomalle jääminen tuntui muutenkin pahalta, oli ikävää kuulla, että työpaikalla pois jäämistäni oli ihmetelty. Pienessä liikkeessä muut äiti-ihmiset olivat taivastelleet aikaista poisjäämistäni ja kailottaneet, kuinka he kyllä tekivät aikanaan töitä ihan sinne äitiyslomaan saakka. Sellaisten kommenttien kuuleminen aiheutti lisää epävarmuutta ja koin, etten oikeasti ollut oikeutettu sairaslomaan. Koska hei, eihän raskaus ole sairaus… vai miten se nyt meni?

Enää puuttui vain pieni asukki

Lokakuun aikana, noin raskausviikolla 26 minulla todettiin raskausdiabetes, kun sokerirasituksessa molemmissa 1 ja 2 tunnin arvoissa oli ylityksiä. Osasin odottaa diabetesta ihan sukutaustankin puolesta, mutta silti se tuntui epäreilulta. Olin yrittänyt liikkua ja syödä terveellisesti koko raskausajan, jonka johdosta painon nousukin oli todella maltillista (kaiken kaikkiaan painoa tuli 10 kg, josta pääosa turvotusta). Sikiön sykeseurantojen ollessa normaaleja palasimme riskiraskauden seurannasta normaaliin raskauden seurantaan noin kahdeksi viikoksi, kunnes diabetes todettiin. Ja taas tuli lähetettä äitiyspolille, jossa kävin sikiön painokontrolleissa ja ihmettelemässä kätilön ja lääkärin kanssa loistavia paasto- ja aterianjälkeisiä sokeriarvoja. Ainoat merkittävät ylitykset raskausaikana olivatkin nuo sokerirasituksessa olleet. 

Marraskuu meni mukavasti masua kasvatellessa ja kotia laittaessa. Joulukuun alussa kävimme vielä Pohjalaisen sukulaisissa, enkä todella suosittele 4 tunnin automatkaa viimeisillään raskaana oleville. Sukulointi oli kuitenkin ihan tervetullutta vaihtelua kotona olemiseen. Joulun alla olo alkoi pikkuhiljaa mennä kurjemmaksi ja tunsin itseni todella väsyneeksi. Olisin voinut vain nukkua. Pidin väsymystä kuitenkin ihan normaalina, ovathan monet väsyneitä viimeisten viikkojen aikana. 

Joulun välipäivinä olleessa neuvolakontrollissa väsymys sai kuitenkin uuden merkityksen pissanäytteen proteiinien ollessa 2 plussalla ja verenpaineiden huidellessa 150/96. Terveydenhoitaja konsultoi äitipolia, josta käskettiin ottaa lisää labroja ja odotella niiden tuloksia. Raahauduin seuraavana aamuna labraan luvattoman aikaisin, jotta tulokset ehtisivät tulla vielä samana päivänä. Ja tulivathan ne, sillä lopputuloksella että jäin 29.12. osastolle vuodelepoon pariksi päiväksi. Samalla mitattiin proteiinien vuorokausieritys, joka jäi onneksi alle 1 g (1 g on diagnostisena rajana raskausmyrkytykselle). Lepohoidon aikana paineet laskivat sen verran, että uuden vuoden aattona pääsin takaisin kotiin. 

Kontrolli sovittiin keskiviikoksi. Paineet olivat nousseet takaisin entisiin lukemiin ja proteiinien määrä pysynyt ennallaan. Koska koin oloni kuitenkin väsymystä lukuun ottamatta ihan hyväksi ja vauva voi hyvin, aloitettiin verenpainelääkitys ja sain edelleen jatkaa lepohoitoa kotona. Yli lasketun ajan ei kuitenkaan odoteltaisi ja käynnistys sovittiin perjantaille 12.1., mikäli vauva ei olisi syntynyt jo ennen sitä. Sain myös ohjeeksi mitata verenpaineita päivittäin ja soittaa heti, mikäli alapaine ylittäisi sadan. 

Maanantaiaamuna, 8.1. heräsin julmetun kovaan päänsärkyyn. Telkkaria katsellessani kiinnitin huomiota siihen, etten nähnyt kunnolla tekstitystä. Näin kyllä missä kohtaa se on, mutta kirjaimet olivat sen verran sumeita, etten pystynyt lukemaan niitä. Mittailin verenpaineet, 170/105. Soitto äitipolille ja saman tien miehelle, tarvitsisi lähteä kontrolliin heti. Sairaalalla kävin ensin labrassa. Äitipolilla makoilin käyrillä pitkän tovin kuunnellen vauvan sydänääniä. Samalla tehtiin viimeinen painokontrolli vauvalle, arvioksi tuli 4 kg. Lopulta labratulokset valmistuivat ja lääkäri tuli kertomaan niiden perusteella tehtyä suunnitelmaa jatkosta. 

Koska verenpaineet eivät enää laskeneet lääkityksellä ja proteiinien määrä vuorokaudessa oli yli 3 g, todettiin raskausmyrkytys. Synnytyksen käynnistys aloitettiin välittömästi.

Ensimmäinen puolikas

22. raskausviikko. Mennään jo yli puolen välin raskaudessa. Aika on mennyt todella nopeasti. Tuntuu, että juurihan vasta katsoimme ällistyneinä positiivista testiä ja nyt jo masu on sen verran iso, ettei sitä oikein saa enää mihinkään piiloon. Niin kutsutussa nt-ultrassa heinäkuun alussa kaikki näytti oikein hyvältä. Oli hieman hämmentävää kun ruudulle piirtyi kuva pienestä, kovasti jo ihmisen näköisestä sikiöstä, joka hyppi ja pomppi. Mielestäni liikkeiden näkeminen ruudulla oli hämmentävää, sillä vielä tuossa vaiheessa en tuntenut niistä yhtäkään. Luonnollisesti liikkeiden näkeminen oli kuitenkin hienoa. 

 

Nt-ultraan päättyi ensimmäinen raskauskolmannes, joka osaltani oli sujunut oikein mallikkaasti. Varsinaista raskauspahoinvointia etovine oloineen ja oksenteluineen minulla oli noin viikolta 6 viikolle 9. Pahoinvointi oli lähinnä sellaista etovaa oloa, onneksi. Sen sijaan käsitteen ”aamupahoinvointi” totesin olevan erittäin harhaanjohtava, sillä ainakin minä voin huonosti lähinnä iltaisin. Pahoinvoinnin päätyttyä olo oli jotakuinkin normaali. Raskaana olemisen saattoi ikään kuin ”unohtaa”, eli sitä ei tullut miettineeksi aivan joka hetki, eikä aina ihan joka päiväkään. Suunnilleen pahoinvointien päättymisestä alkaen minut valtasi selittämättömän vahva tunne siitä, että tammikuussa meille muuttaisi poikavauva. Kriittisenä luonnontieteilijänä viittasin kuitenkin kintaalla tällaisille aavistuksille. Eihän sitä mistään tuossa vaiheessa olisi vielä voinut tietää.

Toinen raskauskolmannes alkoi yhtä seesteisenä, kuin mitä ensimmäinenkin oli ollut. Nt-ultran jälkeen uskalsin tehdä ensimmäiset, varovaiset hankinnat tulevaa vauvaa varten. Löysin kirpparilta aivan ihanat pienet college-housut ja pienen pääkallopaidan. Heinäkuu meni reippaasti töitä tehden ja Teinin muuttoa puuhatessa. Väsymys alkoi pikkuhiljaa nostaa päätään, mutta ei kuitenkaan ollut mitään poikkeuksellisen rajua. Elokuun alussa Teini muutti opiskelupaikkakunnalleen ja me vietimme Dinosauruksen kanssa kesäloman. Vieraillessamme Dinon kotikonnuilla mukaamme tarttui niin kehtoa, pinnasänkyä kuin syöttötuoliakin. Isältäni saimme vuodesohvan vauvan huoneeseen, Vallilan nettikaupasta maton ja Ikeasta kirjahyllyn. Niin ja siskoltani vaunut. Ja niin, aivan yhtäkkiä vauvan huone näytti siltä, kuin sinne sopisi vauvelin muuttaa vaikka heti. Isompia juttuja hankintalistalle jäi enää lähinnä hoitopöytä. Meillä oli tuuria hankintojen kanssa. Sitä sellaista pientä sälää listalla onkin sitten hurjan paljon vielä.

Noin viikolla 17+enmuistamitä tunsin ensimmäistä kertaa pientä pulputusta ja hipsutusta. Seuraavalla viikolla tuntuivat ensimmäiset, pienen pienet muksahdukset ja muljahdukset. Ihmettelin tuntemuksia tovin, kunnes tuli se valtavan riemun aikaan saanut ahaa-elämys: vauvan liikkeitä! Niitä niiden oli pakko olla. Noin viikolta 19+ eteenpäin liikkeet ovat vahvistuneet hurjasti ja muuttuneet säännöllisiksi. Nyt potkuja ja muksahduksia tuntuu useita kertoja päivässä. 

Jos ensimmäinen puolikas oli raskauden kannalta helppoa aikaa, toinen puolikas on selkeästi kokonaan erilainen. Mitä lähemmäs kolmatta kolmannesta on tultu, sen kipeämpi olen ollut. Selkä kipuilee jotakuinkin kaikissa mahdollisissa asennoissa, samoin lantio. Sellainen hankalasti selitettävä huonovointisuus on läsnä kaiken aikaa, väsymyksestä nyt sitten puhumattakaan. Olen itse yhdistänyt ongelmat johtuvaksi pitkälti nopeasti kasvaneesta masusta. 

Parin viikon takaisessa rakenneultrassa pääsimme taas kurkistamaan pientä ihmettämme. Aavistukseni ja tuntemukseni osuivat oikeaan, kun ultran ruudulle piirtyi terve pieni poika. Olemme molemmat olleet innoissamme saamastamme poikalupauksesta jopa siinä määrin, että sorruimme ostamaan sinisiä paitoja tulevalle pikkuiselle. Oli todella helpottavaa kuulla kaiken näyttävän oikein hyvältä. Perussairaudestani ja sen mukanaan tuomista riskeistä johtuen sikiön sykettä on seurattu neuvolassa tiiviisti aina viikolta 15 alkaen ja tullaan seuraamaan viikolle 25 saakka. Tähän mennessä kaikki on ollut juuri niin kuin pitääkin. 

Viimeinen kolmannes hieman hirvittää, sillä selkään ja lonkkaan kohdistuva paine ei tästä ainakaan helpota. Toisaalta taas koko ajan vahvistuvia liikkeitä ja kasvavaa vatsaa on ilo seurata. Odotamme jo malttamattomina ensi tammikuuta ja sitä, että pääsemme todella tapaamaan uuden perheenjäsenemme. Sitä ennen ainakin minä odottelen ensi viikkoa, että pääsen tilaamaan äitiyspakkauksen. On ihanaa päästä hypistelemään pienen pieniä vaatteita ja tarvikkeita.

Muutoksen tuulet

Edellisestä päivityksestä on aikaa yli kolme kuukautta ja voi jestas, miten paljon isoja elämänmuutoksia muutamaan kuukauteen mahtuu! Meillä on koko elämä saanut ihan uuden suunnan. Maalis-huhtikuun korkeakoulujen yhteishaussa laitoin piruuttani paperit vetämään Helsinkiin, DIAKiin terveydenhoitajaksi. Olen lapsesta asti haaveillut työstä sosiaali- ja terveysalalla, lääkärinä tai terveydenhoitajana. Sittemmin elämä on vienyt moneen muuhun suuntaan, mutta nyt, mittariin pärähdettyä 30 päätin että nyt tai ei koskaan. 

Sain kutsun ennakkovalintakokeeseen, joka suoritettiin kotona koneella. Koe sisälsi osiot suomen- ja englanninkielestä, sekä matematiikasta. Omasta mielestäni suoriuduin kokeesta keskinkertaisesti, enkä ajatellut asiaa sen enempää. Keskinkertainen suoritus tai ei, se toi paikan soveltuvuuskokeeseen. Koe alkoi epäinhimillisen aikaisin, puoli kahdeksalta. Ei se sinänsä, mutta täältä Länsi-Uudenmaan perämetsistä matkaa oppilaitokselle kertyi kaiken kaikkiaan lähes kaksi tuntia. Päätin oppilaitoksen ovesta sisään kävellessäni, että väsymys on vain mielentila, enkä anna sen häiritä. Hyvä päätös, pääsykoe meni kohtalaisen hyvin ja juhannuksen jälkeisellä viikolla tieto lopulta tuli. Minä pääsin! Elokuun lopussa aloitan terveydenhoitaja opinnot. 

Aiemmassa päivityksessä kevään kuulumisista mainitsinkin vauvahaaveidemme edenneen lääkäriaikaan asti. Huhtikuun alussa olimme lääkärissä ihmettelemässä, kun mitään ei kuulu eikä näy. Saimme lähetteen paikallisen sairaalan naistentautien osastolle lapsettomuuden jatkotutkimuksiin, kun terveysasemalla otetuista peruslabroista ei löytynyt mitään, mikä olisi selittänyt hankaluuden tulla raskaaksi. Saimme ajan naistentautien osastolle yllättävän nopeasti ja jo parin viikon päästä postilaatikossa komeili monen monta esitäytettävää lippua ja lappua sisältänyt kirje. Saimme ajan toukokuun 28. päivälle. Sitä ennen Dinosauruksen tuli antaa spermanäyte Helsingissä Naistenklinikalla ja meidän molempien tuli käydä todella laajoissa verikokeissa. Ja mehän teimme työtä käskettyä. 

Ajan saaminen sairaalaan helpotti meitä molempia. Nyt saisimme, jos emme apua, niin toivottavasti ainakin selityksen sille, miksi mitään ei kuulu. Toivoimme luonnollisesti, että syy olisi jokin sellainen, jolle voisi tehdä jotain ja sitä myöten jonakin päivänä meilläkin tuhisisi pieni ihme. Me emme koskaan päässeet sairaalaan tutkimuksiin asti. 

Perjantaina 12.5. teimme lähtöä viikonloppuvaellukselle Isojärven kansallispuistoon. Olin ollut koko edellisen viikon poikkeuksellisen pirteä ja tehokas. Asunto oli siivottu, töissä kaikki rästihommat hoidettu. Nukuin ehkä 5 tuntia yössä, eikä minua siltikään väsyttänyt. Yleensä aamusta alkavia, lähes kellontarkkoja kuukautisia ei kuulunut eikä näkynyt. Tein raskaustestin varmuuden vuoksi. ”Raskaana”. Olimme ällistyneitä. Pällistelimme testiä ja toisiamme, emmekä oikein tienneet, pitäisikö nyt hyppiä riemusta, vai kenties itkeä? Lopulta päätin suhtautua asiaan tyylilleni uskollisena, rauhallisesti ja varovaisen innostuneesti. Olin tuskallisen tietoinen sairauksieni aiheuttamasta keskenmenoriskistä ja ihan alkuun en oikeastaan edes halunnut ajatella koko raskautta. Jos se kuitenkin päättyisi keskenmenoon. Peloista huolimatta keskenmenoa ei ole tullut. Tällä viikolla päättyy ensimmäinen kolmannes. Joko sitä uskaltaisi ryhtyä tekemään pieniä hankintoja tulevaa ihmettä varten?

Perheenlisäys ja ennen kaikkea opiskelupaikka Helsingissä vaatii meitä vaihtamaan paikkakuntaa lähemmäs oppilaitosta. Ynnäilimme ja ynnäilimme arkemme kustannuksia kuukauden ajalta ja sen perusteella haimme asuntoa vähän yhdeltä jos toiselta vuokranantajalta. Lopulta tärppäsi ja saimme asunnon Vantaalta, läheltä juna-asemaa. Asunto on kalliimman puoleinen, mutta sijainniltaan lähes täydellinen. Teinin varmistettua itselleen opiskelupaikan Pohjanmaalta päätimme, että mahdumme tästä eteenpäinkin kolmioon. Sopu sijaa antaa ja silleen. 

Luonnollisesti olisi vähintäänkin upeaa, jos voisimme asua sen verran isommassa asunnossa, että säännöllisesti luonamme vierailevilla Dinosauruksen lapsillakin olisi oma huone täällä. Valitettavasti pk-seudun vuokratasolla meillä ei kuitenkaan yksinkertaisesti ole mahdollisuuksia maksaa yhdestä ylimääräisestä huoneesta, joka kaikesta huolimatta olisi tyhjänä yli 80 % ajasta. Yhtä huonetta tärkeämpänä pidimme asunnon sijaintia, joka tällä hetkellä näyttäisi olevan sellainen, että niin Dinosauruksen äidillään asuvat lapset kuin Pohjanmaalle muuttava Teinikin pääsisi jatkossa luoksemme suoraan yhdellä junalla. Helpottaa muuten kummasti kaikkien elämää, kun tähän saakka lapsia on haettu ja viety lähimmälle juna-asemalle, joka on vajaan tunnin ajomatkan päässä. Muuttamaan pääsemme näillä näkymin elokuun puolivälissä. 

Isoja elämänmuutoksia on tiedossa kertaheitolla useampi. Odotamme tulevaa syksyä innolla, mutta samalla hieman hirvittää. Miten me pärjäämme kasvavien asuinkustannusten kanssa?

Tarkkaavuuden ja ylivilkkauden häiriö

Jatkuva tavaroiden ja asioiden unohtaminen. Vaikeus kuunnella toisen puhetta. Paljon keskittymistä vaativien tehtävien välttely. Jatkuva puheripuli. Levottomuus. Kykenemättömyys odottaa omaa vuoroaan. Toisten keskeyttäminen ja päälle puhuminen. 

Kuva: Googlen ihmeellinen maailma

Perheemme uusi/vanha tulokas. Dinosaurus sai, vihdoin ja viimein, kammettua itsensä oireineen lääkäriin helmikuun lopussa. Lääkärikäyntiä seurasi tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö diagnoosi, sekä lähete psykiatrian polille. Polilla selvitetään mahdollisen lääkehoidon sekä terapian tarvetta. Dinosauruksen lähipiirissä diagnoosi tuli tuskin kenellekään yllätyksenä. Kotona asioiden selvittely on saanut kaikki huomaamaan, kuinka laajasta ja monialaisesta asiasta tässä lopulta on kyse. 

ADHD on antanut selityksen monille asioille. Muun muassa sille impulsiivisuudelle, joka samaa aikaa naurattaa ja hieman ehkä pelottaakin. Dinosaurus on lähtenyt Ikeaan hakemaan yöpöytiä ja tullut takaisin sohvan kanssa. Hän on ostanut auton näkemättä sitä ensin (ja tietämättä siitä juuri muuta, kuin merkin). Missä vaiheessa meillä eletään yli varojen? Saan silti olla onnellinen, sillä aggressiivinen tai väkivaltainen Dinosaurus ei kuitenkaan ole. Temperamenttinen kyllä, mutta tämän katson enemmän johtuvan pohjalaisuudesta, kuin niinkään ADHD:sta. Sen sijaan neurologisesta häiriöstään johtuen Dinosaurus on huono odottamaan omaa vuoroaan yhtään missään. Kun tähän lisätään pohjalainen temperamentti, niin meillä kirotaan päivittäin liikennevaloissa, kaupan kassajonossa ja kaikkialla, missä vuoroaan nyt joutuu odottamaan. 

Dinosaurus on sosiaalinen, erittäin sosiaalinen. Itseasiassa Dinosaurus puhuu lähes tauotta ja jos mahdollista, työstään. Meillä käydään päivittäin läpi koodaamisen perusteet, milloin minkäkin näköisen nosturin rakenne ja työkavereiden kuulumiset. Kuulostaa ehkä mukavalta, kun on kerrankin mies joka puhuu. Todellisuus on kuitenkin aika yksipuolinen, sillä etenkin huonoina päivinä Dinosaurus ei juuri jaksa keskittyä kuuntelemaan muiden kuulumisia. Saattaa siis olla, että viikossa on käyty läpi kymmenen kertaa samat asiat, mutta puolisona et kuitenkaan ole saanut kerrottua sinulle tärkeitä asioita. Jakaminen, se on parisuhteen haaste, kun puolisona on ADHD. 

Tiedätkö sen tunteen, kun tuntuu että toinen on jatkuvasti menossa? Minäkin tiedän. Tai ehkä pikemminkin sanoisin, että Dinosaurus häseltää kokoajan jotain. Milloin korjataan tietokonetta, milloin täytetään astianpesukonetta ja autetaan lasta läksyissä. Jos mahdollista, niin kaikkia touhotetaan mieluusti yhtä aikaa, saamatta mitään valmiiksi asti. Meillä on keskikokoisessa kerrostalokolmiossa tehty pintaremonttia kohta vuosi, kun inspiraatio loppuu aina välillä kesken (ja koska minä en osaa tai jaksa viedä kaikkia puolisoni aloittamia projekteja loppuun asti). Huolimatta ylivilkkaudesta, ADHD:lle on tyypillistä aloittamisen vaikeus ja sellainen, ehkä ulkopuolisista helposti laiskuudelta vaikuttava aikaansaamattomuus. 

Neurologisesti normaalin ihmisen aivot suodattavat suuren määrän ärsykkeitä päivän aikana niin, että ne eivät häiritse meidän tekemisiämme ja olemistamme. Minä voin keskittyä tämän tekstin kirjoittamiseen siitäkin huolimatta, että ikkunan takana puussa hyppii kasa talitinttejä ja kissa vaanii niitä sohvan reunalla. ADHD elää hyvin ärsykerikkaassa maailmassa, jossa (etenkin huonoina päivinä) pienetkin ärsykkeet, kuten nyt vaikkapa ne puussa pomppivat tintit, voivat viedä keskittymisen lähes kokonaan. ADHD saattaa kesken syväluotaavan parisuhdekeskustelun todeta, että takana puussa juoksee orava, tai että huomenna voisi tehdä ruuaksi kalapuikkoja. Ei siksi, että hän ei olisi keskittynyt kuuntelemaan mitä sinä sanot, vaan siksi että se vain tupsahti mieleen juuri nyt. 

Ärsykkeet haittaavat etenkin työelämässä ja se ajoi lopulta myös Dinosauruksen lääkäriin. Aiempi työnkuva on ylennysten myötä muuttunut teoreettisemmaksi ja vaatii enemmän paikallaan istumista, keskittymistä yhteen asiaan, sekä palavereja. Palavereissa Dinosaurus ei jaksa keskittyä, eikä yleensä muista jälkikäteen mitä siellä on puhuttu. Hän puhuu päälle ja vaatii äänekkäästi asioiden nopeampaa käsittelyä, jotta tilanteesta pääsisi joskus pois. Jos hänet keskeytetään esimerkiksi kesken työntekijöiden tuntilappujen täyttämisen, jäävät tuntilaput siihen. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun palkanlaskija on soitellut vielä illalla perään, kun työntekijöiden palkat uhkaa jäädä laskematta siksi, että tuntilappuja ei ole tarkistettu. Kotona ja töissä olevien haasteiden vuoksi on luojan lykky, että Dinosaurus saa vihdoin apua. 

Kahden vuoden aikana, valittaessani milloin mitäkin ystävilleni, minulta on usein kysytty, miten minä jaksan tuollaista? ADHD asettaa paljon haasteita lähipiirille. Siitä huolimatta arki ja tietenkin Dinosaurus on paljon muutakin, kuin ADHD. Dinosaurus on, temperamentistaan huolimatta, pohjattoman kiltti ja avulias. Hän on empaattinen ja aina ensimmäinen vapaaehtoinen, kun joku tarvitsee apua. Minulle tärkeintä on se, että tietoisesti Dinosaurus ei yritä loukata tai satuttaa, vaikka niin välillä huolimattomuutta käykin. Dinosauruksen ongelmanratkaisukyky on (varmaan ADHD:sta johtuen) ihan omaa luokkaansa. Koska hän unohtelee helposti asioita (ja usein esimerkiksi avaimia kotiin jne.), on hän oppinut yhden jos toisenkin konstin, jolla paikata unohtuneet asiat ja tavarat. Meillä on mm. menty ikkunasta sisään mökille niin, että ikkuna irrotettiin karmeineen päivineen, kun avaimet olivat sisällä. 

Osin varmasti ylivilkkaudesta ja impulsiivisuudesta johtuen meillä ei ole tylsiä päivä. Aina on jotain tekeillä tai johonkin ollaan menossa. Ykskaks tulleet päähänpistot värittävät arkea ja pitävät sen vähintäänkin mielenkiintoisena. Dinosaurus on myös loputtoman rehellinen ja jokseenkin kyvytön valehtelemaan. Tämä aiheuttaa haasteita lähinnä silloin, kun hän tietää jotain mitä muiden ei vielä tarvitse tietää. Näin esimerkiksi siskoni raskaus, josta kerrottiin ihan ensimmäisenä meille ja vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen muille. Dinosaurus ei onneksi möläyttänyt asiaa kellekään liian aikaisin, mutta lähellä se oli useamman kerran.

Näin vauvahaaveiden keskellä tässä ADHD:ssa minua eniten mietityttää sen periytyvyys. Sillä vaikka ADHD:ta sairastavat ihmiset ovat usein loistavia persoonia, on arki ADHD-lapsen kanssa epäilemättä haastavaa ja kuormittavaa. Viimeisimpien tutkimusten mukaan ADHD-alttiuden periytyvyys on samaa luokkaa pituuden kanssa. Tästä kielii se, että Dinosauruksen kolmesta lapsesta kahdella vanhemmalla epäillään vahvasti ADD:tä, joka on siis samanlainen kuin ADHD, mutta tytöt eivät ole ylivilkkaita. Pärjäisinkö äitinä taloudessa, jossa lapsella ja hänen isällään olisi ADHD?

Kevät kuulumisia

”Mä muutan teille”

Alkuvuosi on ollut kiireistä aikaa. Tammikuun alussa Dinosauruksen vanhin tytär pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa silloisella asuinpaikkakunnallaan ja muutti meille. Siitä saakka meillä on opeteltu elämään uusperheessä, jossa tätä nykyä asuu myös alaikäinen huollettava. Minua teinin muutto hieman stressasi. Jännitin sitä, miten saan luotua yhteyden kovia kokeneeseen teiniin. Lopulta aristin myös sitä, että minulla ei ole omia lapsia. Miten sopeutuisin lapsiperheen arkeen? Osittain pelkoon vaikutti myös se, että meille markkinoitiin kuvaa hankalasta teinistä, jonka kanssa kukaan ei pärjää ja joka kannattaisi ennemmin sijoittaa laitokseen kuin isälleen. Me halusimme kuitenkin vielä yrittää, sillä pidämme laitosta todella äärimmäisenä ratkaisuna. 

Tammikuun alussa, joululomien jälkeen, meille muutti sosiaalinen, omatoiminen ja reipas nuori. Omat pelkoni osoittautuivat aiheettomiksi ja saimme Teinin kanssa nopeasti luotua suhteen, jossa yhteisymmärryksessä kaikesta voi puhua. Meillä jutellaan niin kuukautisista kuin poikaystävistä ja siitä, miltä tuntuu asua meidän kanssa. Teini on selkeästi kaivannut arkea ja ympäristöä, jossa asioista voidaan puhua ja jossa häneen luotetaan. Me emme vielä tänäkään päivänä ymmärrä, missä vaiheessa kukaan on saanut käsityksen siitä, ettei lapsen kanssa pärjää. 

Dinosauruksella on muutama ominaisuus, jotka oikein kanavoituna ovat hyviä ja tuotteliaita, mutta korostuessaan harvinaisen hankalia ja kuormittavia. Dinosaurus on ylivilkas ja hänen on vaikea keskittyä. Alkuvuoden stressi johti oireiden pahenemiseen, jolloin arjesta ja työstä tuli todella haasteellisia. Tavarat katoilivat yhtenään, aikataulut unohtuivat, sovituista asioita kiinni pitäminen oli lähes mahdotonta. Pinna paloi herkästi, kun Dinosaurus tuskastui niin omaan levottomuuteensa, kuin siihen että asiat eivät edenneet hänen toivomallaan tahdilla. Lopulta ei ollut enää muuta vaihtoehtoa, kuin varata aika lääkärille. ADHD. Se ei tullut yllätyksenä, vaan lähinnä helpotuksena. Olihan tätä epäilty jo kahden vuoden ajan ja nyt siihen vihdoin saataisiin apua. 

Osittain hoitamaton ADHD ja osin ihan muut seikat parisuhteessa ajoivat meidät tammikuussa pariterapiaan. Löysimme kertaheitolla aivan loistavan terapeutin, jonka kanssa on helppo käydä läpi kipeitäkin asioita. Terapia on tuonut jo nyt, muutamassa kuukaudessa, toivottua apua parisuhteeseen ja auttanut käsittelemään mm. Dinosauruksen ADHD:n mukanaan tuomia haasteita. Etenkin niitä haasteita, joiden kanssa on vain pakko opetella elämään. 

Pikkuhiljaa talven mittaan arki asettui omiin uomiinsa ja ylimääräinen stressikin helpotti. Olen tehnyt hurjasti töitä, mikä on kostautunut limapussintulehduksena vasemmassa olkapäässä ja lonkassa. Töiden ja kaiken muun ohella hääsuunnittelu on ollut taka-alalla, mutta nyt sitäkin ollaan herättelemässä pikkuhiljaa. Pakkokin, muutenhan tässä tulee herranjestas kiire! Alkukevään aikana olen ehtinyt sovittamaan pukuja ja katsastamaan vielä yhden juhlapaikan. Näistä lisää myöhemmin. 

Myös toiveet perheenlisäyksestä ovat menneet eteenpäin. Ehkäisy lopetettiin toukokuussa 2016 ja sen jälkeen olemme yrittäneet. Ja yrittäneet. Ja yrittäneet, tuloksetta. Kun yritystä alkaa vihdoin olla takana se maaginen vuosi, olemme saaneet ajan lääkärille. Huhtikuun alussa olevalle lääkäriajalle on ladattu suuret odotukset. En odota ihmettä, mutta sitä, että tutkimukset aloitettaisiin ja pääsisimme eteenpäin tässä asiassa. Ja ehkä jonain päivänä synnäriltä kotiin oman pienen ihmeemme kanssa. 

Jännityksellä odotamme, mitä loppuvuosi tuo tullessaan.

Omanlainen vihkisormus

Kultaa vai hopeaa? Timantteja vai zirkoneja? Ehkäpä jotain erikoisempia kiviä? Rivisormus vai jotain näyttävämpää? Entäpä sormuksen käytännöllisyys? Käyttäisinkö vihkimisen jälkeen yhtä vai kahta sormusta? 
Juuri sitä oikeaa sormusta etsiessä joutuu pohtimaan paljon sellaistakin, mitä ei heti alkuun olisi tullut edes ajatelleeksi. Vihkisormuksen on tarkoitus kestää läpi elämän, joten pidän tärkeänä sormuksen ajattomuutta ja kestävyyttä. Kovasti krumeluurinen saattaa olla nätti nyt, mutta onko se käytännöllinen ja kiva vielä 20 vuoden kuluttuakin? Ja entäpä materiaali sitten? Sen olisi hyvä olla jotain, mikä varmasti kestää. 

Kullalle allergisena perinteiset, kultapohjaiset korumateriaalit kuten kelta-, valko- ja punakulta ovat poissuljettuja vaihtoehtoja. Hopea taas on materiaalina kaunis, mutta kovin pehmeä ja helposti naarmuuntuva.  Edellisen kerran naimisiin mennessäni kihlasormukseni oli hopeinen ja se naarmuuntui ja kolhiintui todella kurjan näköiseksi vajaassa kahdessa vuodessa. Geologia ammattina on sellainen, että joudun käsittelemään erilaisia materiaaleja ja pyörittelemään niitä käsissä. Sormuksen on kestettävä käyttöä. Nykyinen kihlasormukseni on kivetön, kapea (noin 3 mm leveä) titaanisormus. Pidän titaanin väristä, kestävyydestä, sekä keveydestä. Vihkisormukseni materiaaliksi valikoitui siis titaani hyvin nopeasti. 

Kihlasormukseni on
tämän tyylinen

Titaanisormuksia myydään nykyään jo lähes jokaisessa koruliikkeessä. Mallisto on kuitenkin aina hyvin samankaltainen. Saadakseni varmasti juuri minun näköiseni sormuksen, olen päättänyt teettää sen. Saimme Dinosauruksen kanssa Siskoltani joululahjaksi liput Helsinkiin Mennään Naimisiin –messuille, jotka pidettiin 14.-15.1. Lähdimme messuille tarkoituksena päästä juttelemaan koruseppien kanssa ja ehkäpä löytää seppä myös meidän sormuksille. 

Satuimme jo heti messupäivän alkuun korumuotoilustudio Aito Helsingin pisteelle. Heillä oli näytteillä toinen toistaan upeampia sormuksia erilaisista materiaaleista valmistettuna. Esillä olevat titaanisormukset olivat vähintäänkin upeita. Kanssamme jutelleet sepät vaikuttivat mukavilta ja todella asiantuntevilta. Päädyimme nopeasti siihen lopputulokseen, että kun sormusten teettämisen aika tulee, olemme ensimmäisenä yhteydessä Aito Helsingin seppiin. 

Entäpä sitten ne kivet? Kuten varmasti moni muukin morsian, myös minä haluan sormukseeni timantteja. Kovin isoja kiviä en kuitenkaan halua. Lisäksi kivet täytyy istuttaa sormukseen niin, että ne eivät pääse kovin helposti tippumaan/kolhiintumaan. Timanttien lisäksi tahtoisin sormukseen jotain värillisiä kiviä, mieluusti punertavia. Punainen on kuulunut lempiväreihini ihan lapsesta saakka, joten uskallan ennustaa pitäväni punaisesta värinä vielä vuosienkin päästä. Vaihtoehtoja olisi ainakin punainen granaatti tai sitten violetti ametisti. Ametistin väri on kuitenkin yleensä hailakampi ja pieni kivi näyttää sen vuoksi herkästi todella haalealta. Granaatin väri on syvempi ja sitä kautta se on väriltään näyttävämpi. 

Entäpä se malli? Minulla ei ole mitään todella tarkkaa visiota siitä, millaisen sormuksen haluaisin. Onneksi teettämiseenkin on vielä aikaa! Olen aina pitänyt rivisormuksista, joissa joka toinen kivi on väritön ja muut värillisiä. Jotain sen tyylistä olin ajatellut vihkisormukseksikin. Messuilla kuitenkin pällistelin myös muunlaisia sormuksia ja muutama malli oli ylitse muiden. 

Kultajousi.fi

Jos myös vihkisormus on kapeahko, voisin käyttää kahta sormusta vihkimisen jälkeen. En kuitenkaan ole luonteeltani mikään järin suuri koruihminen ja hieman vierastan ajatusta kahdesta sormuksesta. Sen sijaan vihkisormuksellahan voisi luoda illuusion kahdesta sormuksesta, jolloin vihkisormus voisi olla jotain tämän tyylistä:

Kultajousi.fi

Sormuksen teettämiseen on hyvä varata aikaa vähintään puolivuotta, mikäli haluaa sormukseensa muitakin kiviä kuin värittömiä timantteja. Ajattelin ottaa Aito Helsingin seppiin yhteyttä ensi syksynä ja varata ajan suunnittelulle ennen joulua. Ehtivätpähän sitten kivet ja korut ajoissa. Sitä ennen täytyy kuitenkin päättää sormuksen malli. 

Myös Dinosaurus haaveilee titaanisesta vihkisormuksesta. Sormus joko ostetaan tai teetetään sen mukaan, millaisen hän haluaa. Tällä hetkellä Dinosaurus on ihastunut Malmin korupajan Volcano-sormukseen, jota olemme menossa katsomaan vielä myöhemmin tänä vuonna. 

Titaaninen Volcano-sormus

Makuuhuone

Jottei blogista tulisi ihan pelkästään hääblogi, niin nyt on luvassa hieman asiaa jo aiemmin mainitusta pintaremontista. Makuuhuone on ollut valmis jo jonkin aikaa, noin niin kuin tapetoinnin ja maalauksen puolesta (mitä nyt vähän hienosäätöä on vielä...). Huoneen sisustus sen sijaan on edelleen vähän vaiheessa, lähinnä kai siksi etten oikein osaa päättää. Sisustuslehtiä, blogeja ja nettisivuja on sen sijaan tullut selailtua läpi vaikka kuinka ja paljon. Pinterestiä nyt unohtamatta. 

Mutta mitä siis kuuluu makuuhuoneellemme? Makuuhuone tapetoitiin Jubileumin harmaalla Espri-tapetilla, jossa on mustasta, valkoisesta ja kullasta koostuva, isohko ja yksinkertainen kukkakuvio. Dinosaurus ei varsinaisesti hyppinyt riemusta marssiessani tapettikaupasta kotiin kukkatapetin kanssa, mutta laitettuaan sen seinälle myönsi kyllä tapetin näyttävän hienolta. Tapetti laitettiin sängynpäädyn puolelle huonetta ja muu huone maalattiin Tikkurilan Talven valkoisella. Pelkästään jo maalaaminen piristi huoneen ilmettä valtavasti ja aiemmin harmaasta yleisilmeestä päästiin kertaheitolla. Uusi maali heijastaa paremmin valoa, jonka vuoksi koko huone tuntui valoisammalta siitä huolimatta, ettei huoneeseen juurikaan paista aurinko koko päivänä. Tapetoinnin jälki on vielä viimeistelemättä, sillä tällä hetkellä arjessamme tapahtuu kaiken huomiomme vaativia muutoksia (näistä lisää myöhemmin).

Makuuhuoneen tapetti

Valkoisen maalin sävy on suunnilleen sama, kuin luonnon valossa tapetin valkoisten kukkien sävy, joten se sopii loistavasti tapetin kanssa. Sen sijaan huoneessa aiemmin olleet, harmaan vihreät verhot eivät sopineet tapetin ja seinän sävyihin enää lainkaan. Verhot olivat myös vanhat ja jokseenkin kissan repimät, joten niiden vaihtaminen alkoi olla ajankohtaista muutenkin. Uusien verhojen etsiminen osoittautui projektiksi. Halusimme luonnonläheiset, valkoista, harmaata ja vihreää sisältävät verhot. Oletin tehtävän olevan yksinkertainen, vaan eipä ollut. Kävin läpi niin Finlaysonin, Ikean kuin monien muidenkin tekstiilejä myyvien liikkeiden nettikauppojen valikoiman. Ei mitään sellaista, jonka olisin kelpuuttanut. 

Aloin olla jo hieman epätoivoinen verhojen suhteen ja harkitsin Ikeasta löytyviä valkoisia verhoja. Vastaavia, kuin mitä meillä on olohuoneessa. Ja sitten ihan vahingossa, yhden kauppareissun yhteydessä kun uteliaisuuttani kurkistin Prisman verhovalikoimaa, ne löytyivät! Vallilan ihanat, kesäisen vihreät Luontopolku-verhot. Olin mielestäni selaillut läpi kaikki Vallilankin verhot, mutta jostain syystä kyseiset verhot eivät olleet jääneet mieleen. Ehkä niistä sai parhaan käsityksen vasta, kun verhot näki kokonaisuudessaan ja niitä pääsi hypistelemään. 

Vallilan ihana Luontopolku-verho

Joka tapauksessa verhot olivat kuin tehdyt meidän makuuhuoneeseemme. Aikaisempiin, vihertävän harmaisiin verhoihin verrattuna ne myös päästävät paremmin valoa läpi, joka edelleen auttaa siihen, ettei huone näytä niin kovin synkältä koko ajan. Muutoin makuuhuoneemme sisustus on aika vaatimaton. Huoneesta löytyy luonnollisesti sänky. Sängyn mukana tuli pääty, jonka tilalle olemme suunnitelleet tekevämme kuormalavoista uuden. Sängyn lisäksi makuuhuoneesta löytyy Ikeasta ostettu tummanruskea laatikosto, joka on tehty 2x4 Kallax-ruudukosta, johon olemme ostaneet pari ovea ja kaksi laatikostoa, sekä alemmalle riville korit. Viritelmä ei ole se kaikkein näyttävin, mutta on tuonut hurjasti lisää säilytystilaa. Ainoa ehdoton kammotus huoneessamme on kuitenkin ikivanha ja revitty, mutta kissalle ah niin rakas raapimateline. Siitä ei sovi luopua ainakaan ennen, kuin tilalle on hankittu uusi. 

Tämän tyylinen sängynpääty. Kuva: Pinterest

Makuuhuoneeseen hankittu Ikeavalaisin.

Laatikosto

Sängyn päädyn lisäksi makuuhuoneesta puuttuu vielä muuhun värimaailmaan sopiva päiväpeitto, sekä taulut. Kovina Lappi-faneina haaveilemme mustavalkotaulun teettämisestä jostain Lapin vaellukselta otetusta kuvasta. Tämän lisäksi ajattelin kehystää Dinosauruksen Egyptin matkaltaan tuoman kuvan. Kuva on jäljitelmä egyptiläisen faaraon hautakammion kattomaalauksesta (Dinosaurus ei enää kuollakseenkaan muistanut, kenen faaraon hautakammiosta mahtoi olla kyse...). Kunhan nämä kaikki saadaan tehtyä ja laitettua paikoilleen, niin sitten huone on vihdoin ja viimein valmis.  

Seuraavaksi pintaremontin kohteena on Dinosauruksen tyttöjen huone...

Joupin Vanha Tupa

Kuten sanottua, kävimme töllistelemässä Joupin Vanhaa Tupaa pari viikkoa takaperin. Nettisivuilta ja facebookista löytyneet kuvat eivät valehdelleet. Paikka oli aivan ihana, juuri sellainen mitä olemme hääjuhlapaikaksi toivoneet. Paikka oli sympaattinen, vanha pohjalaiskartano ulkorakennuksineen. Talon ja piharakennusten keskelle jää ihanan suojaisa sisäpiha. Näin mielessäni iloisesti remuavan hääjuhlaväen tanssahtelemassa pitkin pihaa. Edellyttäen tietysti, että on hyvä ilma...

Lähde: Joupin Vanhan Tuvan www-sivut

Niin, se sää. Siihen kun ei voi itse vaikuttaa. Hyvällä ilmalla paikka on aivan ihanteellinen. Vihkiminen voitaisiin järjestää tallissa, jossa on äänentoistovälineet musiikin soittamista varten. Myöhemmin illalla halukkaat voivat käyttää tallia tanssipaikkana. Ulkorakennuksiin saataisiin iltaa varten pöytiä sekä juomille, että naposteltaville. Itse tupaa voisimme käyttää vihkimisen jälkeen ruokailuun. Illan aikana ainakin osa vieraista varmasti löytää tiensä saunalle, sekä paljuun löllöttelemään. 

 

Vanha Talli ja rakennusten keskelle jäävä sisäpiha.

Talli sisältä.

Vaan entä sitten, jos sää on todella kehno? Varsinaiseen tupaan mahtuu noin 50 henkeä meiningillä ”kyllä sopu sijaa antaa”(tuleeko siis liian ahdasta?). Huonollakin säällä tallissa vihkiminen toki onnistuu ja piharakennukset saunoineen ovat tietenkin käytettävissä. Itse piha jää kuitenkin tuolloin vähemmälle käytölle. Ja miten onnistuu illalla esimerkiksi juomien haku piharakennuksesta juhlatamineissa ja korkokengissä märän nurmikon läpi? Pitäisikö varmuuden vuoksi vuokrata teltta, jotta pihakin saadaan käyttöön säästä riippumatta?

Tupa

Piharakennuksia

Sään lisäksi minua ainakin mietityttää sijainti. Joupin Vanha Tupa sijaitsee aivan omakotitaloalueen vieressä niin, että lähimpien talojen tontit rajautuvat tuvan tonttiin. Useamman kymmenen hengen hääjuhlasta aiheutuu väkisinkin meteliä naapurustoon, etenkin jos hyvän sään sattuessa vieraat oleskelevat pääasiassa pihalla. Kestävätkö naapurit tämän? Hiljaisuus on ilmoitettu alkavaksi klo 24, mutta siihen saakka meteliä voi kantautua. Toisesta suuntaa tontti rajautuu vilkkaasti liikennöityyn tiehen. Tien ja tuvan välissä on toki piharakennuksia, sekä maavalli, eikä liikenteen äänet kantautuneet pihalle ainakaan maanantaina keskellä päivää. Ei ainakaan niin paljon, että olisin kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Silti mahdollinen liikenteen melu hieman arveluttaa. En välttämättä halua tulla vihityksi liikenteen melun keskellä. 

Muutamista arveluttavista asioista huolimatta Vanha Tupa on tällä hetkellä vaihtoehdoista kiistatta paras. Jos taas pidämme häät Helsingissä, joudumme maksamaan juhlapaikasta enemmän ja todennäköisesti tinkimään mm. saunasta. Pitkänmatkalaisia ajatellen Joupin Vanhan Tuvan sijainti on loistava, kun taksimatkaa hotellilta juhlapaikalle kertyy vain muutaman kilometrin verran. Helsingissä tilanne voi äkkiä olla toinen. Olemme katselleet Etelä-Pohjanmaan alueelta muitakin juhlapaikkoja, mutta näihin matkaa esimerkiksi Seinäjoen keskustasta kertyy äkkiä kymmeniä kilometrejä. 

Vanhalla Tuvalla oleva sauna, josta
emme haluaisi tinkiä.

Pyrimme vuokraamaan juhlapaikan heti alkuvuodesta, mielellään tammikuun aikana. Todennäköisesti päädymme Joupin Vanhaan Tupaan. Mutta entä sitten se päivä? 18.8.18 on Vanhalla Tuvalla jo varattu. Olisiko se sitten viikkoa myöhemmin, 25.8.18? Meneekö syyskuun alku liian myöhäiseksi? Me olemme Dinosauruksen kanssa tavanneet syyskuun alussa, joten siinä mielessä syyskuun alku olisi ajankohtana aivan ihana. Ihan tismalleen samaa päivää emme saa, sillä vuonna 2018 kolmas syyskuuta osuu maanantaille. 1.9.18 olisi kuitenkin hyvin lähellä...

Juhlapaikka

Toimiessani kaasona Siskoni ja Piltin häissä, keskustelimme samalla Dinosauruksen kanssa siitä, millaiset häät ehkä joskus tahtoisimme. Mielissämme siinsi ajatus pienistä ja intiimeistä mökkihäistä paikassa, jossa olisi sauna, ehkäpä palju ja tietenkin se mökki. Mökki mielellään sellainen, että sinne mahtuisi kaikki halukkaat yöpymään. Sijanniksi Dinosaurus toivoi Etelä-Pohjanmaata, omaa kotiseutuaan. Koska asumme Uudellamaalla lähellä minun sukulaisiani, mielestäni Dinosauruksen toive on ihan kohtuullinen. 

Todellisuus on kuitenkin usein hieman erilainen kuin haaveet. Aloitimme juhlapaikan etsinnän keittiön pöydän ääressä, valmiina listaamaan kaikki lähimmät sukulaiset ja ystävät, joiden ehdottomasti toivomme olevan läsnä hääjuhlassa. Tunnissa pienet ja intiimit mökkihäät muuttuivat noin 60 hengen hääjuhlaksi. Ja todella, alustavalla vieraslistalla on vain ne läheisimmät ihmiset. Ne, joihin pidämme säännöllisesti yhteyttä. 

Mietimme, mistä kaikesta olisimme valmiita tinkimään juhlapaikan suhteen. Ensimmäisenä pois karsittiin majoitusmahdollisuus ja sitä myöten sijaintiakin laajennettiin ja mahdollisuudeksi otettiin myös Helsinki. Asiaa pohtiessamme tulimme siihen tulokseen, että olivat häät sitten Pohjanmaalla tai Helsingissä, niin noin puolet vieraista asuu joka tapauksessa niin lähellä, että he todennäköisesti yöpyvät kotona. 

Saunasta emme sen sijaan olleet valmiita tinkimään. Emme ainakaan aluksi. Tai minä ehkä olisinkin ollut, mutta Dinosaurus ei missään olosuhteissa. Lisäksi tarvitsimme paikan, jonne voimme viedä niin sanotusti omat ”eväät”. Googlailimme ja googlailimme. Myös kaasot etsivät. Totesimme, että saunomismahdollisuudesta tinkiminen jättäisi vaihtoehtoja enemmän. Pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että tarvittaessa voimme tyytyä paikkaan jossa saunaa ei ole. 

Ja sitten se löytyi. En enää muista mitä kautta, mutta löytyi kuitenkin: Joupin Vanha Tupa Seinäjoella, vajaan 3 km päässä juna-asemalta. Sijainti olisi täydellinen. Seinäjoella on hotelleja, joissa pitkänmatkalaiset voivat yöpyä. Meikin ja kampaajan järjestäminen läheltä ei sekään liene ongelma. Samoin vierailla on mahdollisuus varata kampaajaa tms. jos katsovat sen tarpeelliseksi. Siirtymisiinkään ei tarvitsisi varata ihan poskettomasti aikaa. 

Kuva: Joupin Vanha Tupa

Joupin Vanha Tupa on vanha, kaksikerroksinen (kaksfooninkinen!) pohjalaistalo, jonka pihapiiriin kuuluu talli- yms. rakennuksia. Talo ulkorakennuksineen on kunnostettu hiljan ja nyt paikkaa voi vuokrata erilaisten juhlien ja tapahtumien järjestämistä varten. Me olemme ihastuneet paikkaan ihan jo pelkkien kuvien perusteella. Kirsikkana kakun päällä juhlapaikalla on myös iso sauna, sekä mahdollisuus saada pihalle palju! Aivan mahtavaa. Ihan pelkkien kuvien perusteella emme kuitenkaan ryhdy paikkaa vuokraamaan, vaan menemme ensi viikolla töllistelemään Tupaa, pihaa ja piharakennuksia ihan paikanpäälle. Mikäli paikka soveltuu meidän häillemme, varaamme sen taatusti. 

Ainoana miinuksena tulee jo aiemmin päätetyn hääpäivän siirtäminen, sillä tuo jo aiemmin mainittu 18818 on Joupin Vanhalla Tuvalla jo varattu. Pidämme kuitenkin tärkeämpänä täydellistä paikkaa, kuin sitä että saamme juuri tietyn päivän. 

Ensi viikkoa odotellessa...

Hääavustajat

Sopivan juhlapaikan etsinnän, pitopalvelun varauksien ynnä muiden juoksevien asioiden lisäksi häiden suunnittelu alkaa yleensä kaasojen, bestmanien ja muiden avustajien valinnalla. Aikanaan kaason valinnassa on ollut hurjasti erilaisia kriteerejä. Kaason tuli olla naimisissa oleva, vanhempi nainen joka antoi ohjeita avioliittoa varten morsiamelle. Tärkeää oli myös kaason taloudellinen asema, sekä ulkonäkö. Saattoihan kaason ulkonäkö ennustaa hääparin tulevien lasten ulkonäköä. Muistan jostain lukeneeni, että 1800-luvulta lähtien kaaso on enenevässä määrin osallistunut myös morsiamen pukemiseen hääaamuna, sekä muihin hääjärjestelyihin. 

Kuva: Bridal Guide/Esther Sun Photography

Nykyään kriteerit kaason ja muiden avustajien valinnalle eivät ole enää yhtä tiukat, kuin aiemmin. Silti yhä edelleen niin kaasoksi kuin bestmaniksikin valitaan usein lähipiiristä se läheisin ihminen. Se kertoo siitä, että edelleen kaason ja bestmanin pestit ovat kunnia-asioita niin tittelin saavalle, kuin myös sen antavalle ihmiselle. Nykyään on myös varsin tavallista, että kaasoja ja bestmaneja on useampi kuin yksi. Minulle oli alusta saakka päivänselvää, että kaasoja tulee olemaan kaksi, sekä ketkä he tulevat olemaan. Tiesin jo ennen kuin edes kysyin, että molemmat tulevat suostumaan tehtävään. Dinosauruksenkaan ei tarvinnut kauaa miettiä, kenet hän haluaa bestmanin virkaan. Hyvin nopeasti kaveripiiristä valikoitui kaksi tällä hetkellä läheistä ja tehtävään sopivimpaa ystävää. 

Valitsin kaasoikseni kaksi tällä hetkellä läheisintä ystävääni, Siskoni ja Piltti. Siskoni on minua lähes viisi vuotta nuorempi ja jo naimisissa oleva pienen pojan äiti. Me olemme aina olleet sisarusteni kanssa läheisiä, mutta ikäerosta johtuen väittäisin kuitenkin, että välit Siskoni kanssa ovat lähentyneet merkittävästi aikuisiällä. Tässä vaiheessa elämää, kun molemmilla on perheet, ammatit ja työpaikat, ei ikäerolla enää juuri ole merkitystä, sillä olemme siitä huolimatta aikalailla samanlaisessa elämäntilanteessa. 

Piltti on opiskelukaverini yliopistosta. Jos aivan tarkkoja ollaan, niin toimin hänen tuutoriopiskelijanaan hänen aloittaessaan opinnot yliopistolla. Ensimmäisen vuoden opiskelijoita kutsutaan meillä pilteiksi ja tuutoreilla on tapana kutsua omia opiskelijoitaan pilteiksi vuosi kaudet. Tästä lempinimi. Piltti on minulle kuin toinen sisko, hän on itseasiassa pikkusiskoni kanssa saman ikäinen ja meni juuri naimisiin miehensä kanssa. Minä toimin Piltin kaasona ja nyt niin sanotusti tuli vuoron vaihto. Meillä on Piltin kanssa molemmilla jonkin verran ikäeroa puolisoidemme kanssa, joten sekin yhdistää, kun yritämme ymmärtää dinosauruksiamme. 

Stressasin alkuun siitä, tulevatko Siskoni ja Piltti toimeen keskenään, mutta aivan turhaan. Heti alkumetreiltä saakka he ovat tulleet toimeen vallan mainiosti. En voisi olla tyytyväisempi tekemääni valintaan. Dinosaurus valitsi bestmaneikseen Tohtorin ja Pohjalaisen. Pohjalainen on Dinosauruksen kaveri jo vuosien takaa. He ovat tehneet yhdessä bisnestä, ryyppyreissuja ja milloin mitäkin. Pohjalainen oli Dinosaurukselle merkittävä tuki ja apu silloin, kun Dinosaurus teki eroa edellisestä puolisostaan. Myös minä tulen loistavasti toimeen Pohjalaisen kanssa.

Tohtori on Piltin aviomies, johon Dinosaurus on tutustunut minun kauttani. Dinosaurus ja Tohtori ovat hyvinkin samalla aaltopituudella ja viihtyvät loistavasti toistensa seurassa. Koska me olemme Piltin kanssa tekemisissä paljon, niin sitä myöten ovat myös Tohtori ja Dinosaurus. Tässä parin vuoden aikana heistä on tullut hyvät ystävät. 

Kaasojen ja bestmanien lisäksi häidemme suunnittelussa ja toteutuksessa avustaa koko joukko muita läheisiämme, muun muassa Siskoni mies, sekä Dinosauruksen sisko. On ollut ihanaa huomata, kuinka innoissaan kaikki läheisemme ovat olleet hääuutisista.